Muuan muukalaiselta näyttävä autonohjaaja seisoi ajoneuvoineen samassa paikassa Holbornissa useita tunteja. Kun muuan ohikulkeva herrasmies kääntyi hänen puoleensa kysymällä saisiko lainata tulitikkuja, ei hän saanut mitään vastausta. Silloin herrasmies suutahti, mutta hänen suuttumuksensa kuristuikin hänen kurkkuunsa, kun hän katseli miehen kasvoja. Ne näet olivat merenkarvaiset ja itsestään loistavat, ja silmänsä suorastaan säkenöivät vihreälle. Herra toimitti hälyytyksen, ja autonohjaaja, jolla oli paikka Venäjän lähetystössä, vietiin ruumishuoneeseen muiden salaperäisyyksien kanssa.

Sairaalat ja ruumishuoneet tulivat täten aivan kuin piiritykseen, kunnes jättiläiskaupungissa melkein puhkesi paniikki. Lääkärien vartioasemilla ei sinä yönä pelattu bridgeä, ja "Daily Chronicle" nimitti sitä aaveiden yöksi. Kuolleita oli kaikkialla, viheljäisissä music halleissa, elävienkuvienteattereissa, ravintoloissa ja bordelleissa. Yksityiskodeista ei kuitenkaan tullut juuri ainoatakaan. Ja kaikkein useimmat olivat ulkomaalaisia, kuuluen erääseen määrättyyn kansanluokkaan, joka oli poliisin silmälläpidon alaista.

Oli vielä eräs seikka tässä jutussa, joka erikoisesti herätti Scotland Yardin huomiota. Useimmilla vainajista tavattiin aseet. Näytti siltä että nämä vainajat olisivat pelänneet jotakin — tahi kenties suunnitelleet jotakin hyökkäystä. Se asekokoelma, mikä saatiin näiltä kuolleilta, oli oikein komea, mutta laadultaan melko omituinen. Paitsi revolvereita, veitsiä ja tikareita, oli jokaisella heistä pieni pommi ommeltuna nuttuun. Ne näyttivät kutakuinkin vaarattomilta, mutta tämän alan erikoistuntijat saattoivat todeta, että ne olivat n.s. pikriinihappopommeja Zimmermanin patenttia.

Myöhemmin kävi selville, että tämä Zimmerman oli yksi niistä miehistä, jotka löydettiin kuolleena ravintolasta Sohon kaupunginosassa.

Yksi seikka oli kuitenkin varma, nimittäin että punaisen terrorin johtomiehet yhdellä iskulla oli saatettu toiseen maailmaan. Poliisi hengähti helpommin, ja kun siitä oli päästy selville, ei tehty mitään tarmokkaampia ponnistuksia itse arvoituksen selvittämiseksi, mikä liittyi tähän Sohon rikollismaailman keskuudessa tapahtuneeseen joukkomurhaan. Selvityksen löytäminen jätettiin tiedemiesten tehtäväksi, ja he ponnistelivatkin tosiaan. He kaivoivat ja etsivät, mutta eivät mitään löytäneet, ei mitään myrkkyä, ei mitään väkivallan merkkiä.

Koko joukon johtajaa etsittiin kuitenkin, mutta Charles Brooktonia ei löydetty mistään. Tylstynein aivoin käyskenteli hän ympäri. Hän oli unohtanut nimensä, tehtävänsä… Myrkylliset valosäteet olivat hänelle olleet armottomia. Ne eivät olleet häntä tavanneet, kun hän oli kohtalotovereittensa ruumiiden suojassa ja ponnisteli sitä usvaa vastaan, mikä laskeutui onnettoman sellonsoittajan sieluun.

Aaveitten yö jäi selittämättömäksi arvoitukseksi kaikille. Se säilyi kuitenkin niiden muistossa, jotka olivat tuon kamalan ilmiön nähneet — tuon gehennan fosfori-ilveen yhteiskunnan kadotettujen sielujen kanssa, jotka jäykästi tuijottavin silmin astuivat inhimillisen mielikuvituksen peloittavimpaan maailmaan, siihen, missä ei tuli milloinkaan sammu.

XXXXIII.

VIIMEINEN TAISTELU.

Ei ole mikään taistelu niin kiihdyttävä, niin kiihkeä ja niin täynnä uhrautuvaisuutta, kuin se, minkä taitava lääkäri suorittaa kuoleman kanssa. Se voi olla puhtaasti urheilun luontoista, mutta se voi myös olla täynnä sielun jännitystä ja hypnootista tahdon voimaa. Lääkärillähän on se etu, että hän on elämän puolella, että hän taistelee liitossa koko sen sitkeän koneiston kanssa, jota nimitetään elintoimintojen itsesäilytysvaistoksi.