Fjeld katseli miestä mitä syvimmän säälin vallassa. Hän oli ilmeisesti aivan murtunut, ja luonnottomasti tuijottavat silmät katselivat mielipuolisuuden maailmaa, mistä ei enää mitään paluutietä ole olemassa. Mies oli Charles Brookton. Niin — siinä hän nyt makasi, tuo suuri rikoksien järjestäjä, murtunein aivokudoksin — tiedoton massa lihaa ja hermoja, kulunut, läpiruostunut ihmiskone viimeisissä, kitisevissä käyntiliikkeissään.
Fjeld kääntyi pois ja meni takaisin taloon.
Burns seisoi portailla ja hieroi silmiänsä.
— Hän huutelee sinua. Minä luulen…
Fjeld syöksyi hänen ohitsensa odottamatta pitempiä selityksiä. Hän tiesi mikä oli tulossa.
Isabella kohottausi kyynärpäänsä varaan. Hänen päänsä huojui edes takaisin. Kaula ei jaksanut kannatella sen painoa.
— Tohtori Fjeld, virkkoi hän heikolla äänellä, on jotakin, jota tahdon pyytää teiltä. Se on kummallinen pyyntö. Tahdotteko suudella minua?
Norjalainen lääkäri polvistui hämillään hänen vuoteensa viereen, laski hänen päänsä oikealle käsivarrellensa ja suuteli häntä. Hänen huulensa olivat lämpimät ja pehmeät kuin lapsella, ja tuntui silti kuin kaikki se elämä, mikä vielä oli jälellä tuon kauniin naisen ruumiissa, olisi keskittynyt tuohon yhteen ainoaan köyhään hellyyden todistukseen.
— Tämä oli ensi kertaa kuin joku mies on minua suudellut, mutisi hän surumielisesti hymyillen… Ensimäisen kerran, ensimäisen kerran…
Sitten hän sulki silmänsä, ja viimeinen kuume otti hänet säälivään syleilyynsä. Hän vaipui kuoleman näkemyksiin, missä ei ole aikaa eikä paikkaa — hän unelmoi Volgan aroista, hän kuuli susien ulvonnan etäisistä metsistä ja troikan melun suurilla teillä. Ja kun päivä koitti, tuli kuolema hänen luoksensa lempeästi ja ystävällisesti kuin lapsen hymy.