Monia kieliä puhutaan tuossa pienessä kahvilassa. Sillä Lontoo on ollut, on ja tulee aina olemaan kaikkien niiden ihmisten suuri vapaakaupunki, jotka tahtovat kulkea omia teitään, eivätkä ole lakien orjia.
Lait ovat todellisuudessa sekava asia.
Mitä oikeastaan tarkoitetaan rikoksellisella? Onko se mies, joka nousee kaikkea lainopillista ihmisyyttä vastaan, vai onko se sellainen, joka tekee syntiä inhimillistä lainoppia vastaan — tai omia tunteitaan, omia tarpeitaan, omia aatteitaan vastaan?
Voi — nyt ovat pian roomalaisen oikeuden päivät luetut. Kohta ei Code Napoleon enään ole voimassa, jonakin kauniina päivänä me palaamme Sibyllan kirjoihin ja taivumme vain sisimpämme suurten inhimillisten oraakkelivastausten edessä.
Useimmat ihmiset ovat huijareita. Elleivät he valehtele toisille, niin he valehtelevat itselleen. He pelaavat uskollaan, he pelaavat rakkaudellaan. Mutta mies, joka rosvoaa pankin, ei ole yhtä rangaistava kuin se, joka rosvoaa ihmissielun.
Kaikki nämä kauniit ja epäilyttävät aforismit eivät kuitenkaan ilmaisseet Charles Brooktonin henkilökohtaisia ajatuksia. Hän oli "The Sportsmanin" kantavieraiden päämies ja hän oli sitäpaitsi paljon enempääkin.
Ensinnäkin oli hänessä mennyt hukkaan suuri taiteilija. Hän oli kerran soittanut selloa Colonnen orkesterissa Parisissa. Mutta siitä oli niin kauan, että hän itse oli sen melkein unohtanut. Nuoren sellistin taiteilijaura tuli näet julmalla tavalla katkaistuksi. Hän joutui kerran tappeluun erään kreikkalaisen kanssa ja tiimellyksen kuumuudessa hän menetti vasemman kätensä etusormen.
Brookton oli ilmeinen filosofi. Hän otti asian rauhalliselta kannalta, myi sellonsa ja ryhtyi juopottelemaan ja rikkomaan lakia. Nuoressa soittoniekassa piili vaarallisia taipumuksia. Vähitellen tuli hänestä sitten sen kansainvälisen liigan johtaja, jonka olivat perustaneet Delmo ja Jaap van Huysmann. Hän oli erinomainen järjestäjä, ja melkeinpä näytti siltä, kuin onnistuisi soittoniekan saada uudelleen kokoon se järjestö, minkä tohtori Jonas Fjeld kerran toisensa jälkeen oli tuhonnut.
Hän oli kova mies, häikäilemätön, raaka ja hurja luonne. Mutta hänellä oli hyvätkin puolensa.
Charles Brookton rakasti whiskyä ja kauniita naisia. Niinhän tekevät useimmat soittotaiteilijat… Mitä whiskyyn tulee, sai hän sitä enemmän kuin mikä hänelle oli hyödyksi, sillä Charlesin salainen pankkitili oli melkein rajaton. Hullummin oli kauniiden naisten laita. Ei siksi, että Brooktonin ulkomuodossa olisi ollut mitään peloittavaa — hän oli päinvastoin pulskan näköinen ja hänen ulkomuodossaan oli jotain raa'asti puoleensavetävää. Mutta heikompaa sukupuolta kohtaan hän oli kuin lammas. Tuo 40-vuotias mies, jonka omaatuntoa rasitti useamman tonnin painoinen rikostaakka — murhasta, sisäänmurrosta, merirosvouksesta ja pörssikeinottelusta myrkynsekoitukseen ja väärennyksiin saakka — antoi minkä nokkelan naikkosen hyvänsä kulettaa itseään talutusnuorassansa.