Brookton käytti häntä visusti hyödyksensä. Max ei ollut mikään erittäin etevä jäsen yleisessä pahantekijäin ammattikunnassa. Olihan hän tosin hieman askarrellut taskuvarkauksien teossa, mutta tällä alalla, johon hän olisi hienoine, kapeine sormineen pitänyt sopia erinomaisesti, ei hän tosiaankaan ollut mitään suurtöitä toimittanut.
Mutta sen sijaan hän oli vainukoira jumalan armosta. Samoinkuin kaikki huonoluonteiset miehet ja naiset, oli hänkin intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta savu ei ollut heikentänyt hänen hienoa nenäänsä ja varmaa vainuansa.
Nuori Max oli vastikään tullut Parisista, jonne hänet oli lähetetty "varjoamaan" Ralph Burnsia.
Hän antoi raporttinsa honottavalla äänellä, joka muistutti saksalaisten upseerien ääntä ennen sotaa.
Burns ei ollut voinut saada selville juuri mitään, ei ainakaan aluksi. Skotlantilainen verikoira oli ensimäisinä päivinä ollut pahalla tuulella. Hän oli nuuskinut kaikki loukot, mutta ei ollut löytänyt pienintäkään jälkeä. Maxin mielestä asia olikin meikein toivoton. Hän esitti myös sen mahdollisuuden, että poliisi varmaankin tyytyväisenä hieroi käsiänsä Sohon ammattiseikkailijain ja -pahantekijäin keskuudessa tapahtuneen suuren mieshukan johdosta.
Tässä piti pikku Max taidepaussin, samalla kun sytytti uuden savukkeen nikotiininkeltaisilla sormillaan.
— Mutta, sanoi hän tyynesti, ikäänkuin nauttien joka sanasta, minulla on teille eräs toisen uutinen. Tiedätkö, kenen kanssa olin yhdessä matkalla kanaalin yli?
— En, sanoi Brookton välinpitämättömästi,
— Se oli muuan mies, joka herättää teissä suurta mielenkiintoa.
Brookton kohautti olkapäitänsä.