Hän oli pitkä ja kunnianarvoisa herra, ja koira, joka makasi torkkuen hänen jaloissaan, oli laiha ja takkuinen rottakoira.
— Kylläpä Isabella odotuttaa itseänsä, sanoi mies. Hänellä ei ole tapana olla näin myöhään ulkona. Vai mitä sinä arvelet, Pinto?
Koira raotti hiukan silmiänsä, haukotteli ja päästi kuuluviin heikon haukahduksen, joka selvästi merkitsi, että hän oli yhtä mieltä herransa kanssa.
Mies nousi puoliksi tuoliltaan, jolloin hänen ennen varjossa olleeseen päähänsä lankesi iltapäiväaurinko, joka paistoi sisään tuon yksinkertaisen, mutta siistin huoneen ainoasta akkunasta. Silloin näkyi, että miehen kasvoissa oli hirveän rääkkäyksen jälkiä. Siinä, missä ennen oli ollut nenä, oli nyt ainoastaan punainen arpi, silmät näyttivät syville päähän painetuilta sekä muistuttivat kahta maidonvalkoista puolipalloa, ja korvat oli leikattu pois.
Mutta huolimatta näistä pahoinpitelyn hirvittävistä merkeistä oli kuitenkin jonkinlaista arvokkuutta tuossa suuressa ja voimakkaassa päässä korkeine, valkoisine otsineen, tuuheissa kulmakarvoissa ja kauniissa, hyvin muodostuneessa leuvassa.
Oletko nälissäsi, ystäväiseni? jatkoi mies.
Koira päästi heikon, mutta epäilemättä myönteisen haukahduksen, nousi ja meni oven luo kuuntelemaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, palasi se allapäin makuupaikallensa ja alkoi suruissaan nuoleskella käpäliänsä.
Syntyi hetken äänettömyys. Alhaalta kadulta kuului autojen käheä ulvonta ja sanomalehtipoikien kirkuna.
Mies nyökkäsi itsekseen.
— Kello on varmaankin yli viiden, sanoi hän. Olisikohan Isabellalle tapahtunut jotakin? Hän tapaa olla niin täsmällinen. Voi — ajat ovat huonot, Pinto. Herramme on kääntänyt kasvonsa pois meistä. Paholainen istuu taivaanvaltakunnan avaimet kädessään ja jakelee pahoilla käsillänsä elämän hyviä antimia.