Charles Brookton voihki.
Ei, tyttö ei saisi koskaan kuulua kenellekään muulle! Sitten nosti hän revolverin, tarttui lukkoon ja väänsi.
Mutta ovi oli sisäpuolelta teljetty.
XXI.
KUOLLEEN LUONA.
Jonas Fjeld käveli jalkaisin Kensingtonista saakka kaupungin keskukseen. Oli hieman sumuinen ilta, ilma oli raikas ja viileä. Hän käveli hitaasti selventääkseen sotkeutuneita tunteitaan, ja mitä lähemmäksi hän tuli Piccadillyn suurta yöliikennettä ja mitä kirkkaammin sähkölamput loivat valoaan oikean ja väärän ilon ylitse, sitä tyytymättömämmäksi itseensä hän kävi. Hän oli käyttäytynyt kuten koulupoika, taitamaton alottelija. Hän oli kuunnellut seireenien laulua.
Mutta hän ei voinut kokonaan päästä vapaaksi vaikutelmasta, minkä hän oli saanut tuosta ihmeellisestä, ylväästä naisesta. Heidän välilleen oli sytytetty tuli, jota oli vaikea sammuttaa. Mutta hän tunsi velvollisuutensa eikä Isabella kuulunut senlaatuisiin naisiin, jotka kallistavat korvansa ensimäiselle tulijalle.
Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Charles Brooktonia. Burns oli kertonut koko joukon asioita tästä älykkäästä ja varovaisesta pahantekijästä, jolla oli taiteellinen entisyys. Hän ei varmaankaan luopuisi yrityksestään saada Isabella Duncan pauloihinsa. Mutta mikä oikeastaan olikaan hänen tarkoituksensa?
Hän pysähtyi erään lyhtypylvään luo ja otti esille pienen muistikirjan, johon hän oli kirjoittanut Brooktonin osoitteen. Sehän soveltui hyvin, Soho oli aivan lähellä. Saapuessaan kadulle, jonka varrella Brookton asui, hän jäi hämmästyneenä seisomaan. Pieni ihmisryhmä oli kokoontunut suuren, synkän ja ikävän talon edustalle. Fjeld katsoi numeroa, niin — se oli juuri se talo, missä Charles Brookton oleskeli.
Oli selvää, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, sillä kokoontuneet yökulkijat, jotka suurimmalta osaltaan olivat ilotyttöjä ja naismetsästäjiä, keskustelivat matalalla ja kolkolla äänellä. Koko keskus oli synkkä ja masentava — ihmiset, musta ruumisarkkutalo, usvainen yö.