Samassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld pääsi perille, astui eräs poliisikonstaapeli ulos ovesta.
— Onko täällä ketään, joka voi juosta lääkäriä noutamaan, sanoi hän. En voi talosta löytää puhelinta.
Fjeld tunkeutui pienen ryhmän läpi.
— Minä olen lääkäri, sanoi hän, ja olen käytettävissänne.
Konstaapeli katsoi tiukasti edessään olevaan pitkään mieheen, mutta Fjeld ei antanut hänelle aikaa arvelemiseen.
— Oletan, sanoi hän mahtipontisesti, ettei tässä ole varaa ajan tuhlaamiseen. Näyttäkää minulle tietä.
Konstaapeli mutisi jotakin itseksensä. Senlaatuiset ihmiset eivät yleensä hyväksy mahtipontisuutta muissa kuin itsessään. Mutta tilaisuus ei ollut sovelias suunsoittoon eikä riitelemiseen. Talossa lepäsi jossakin kuollut tai kuolemaisillaan oleva mies, eikä hän näyttänyt hupaiselta.
Niin tapahtui, että Jonas Fjeld sai nähdä saman näyn, joka hetki sitten oli lyönyt Charles Brooktonin peljästyksellä ja täyttänyt hänet raivoon johtavalla pelolla.
Siellä istui pikku Max ja loisti pimeässä — yhtä vihreänsinipunervana kuin Brooktonin nähdessä hänet. Valo sytytettiin ja heti katosi kaikki salaperäisyys — jälellä oli vain kalmankalpea mies himmeästi tuijottavine silmineen ja retkottavine alaleukoineen.
Fjeld astui hänen luokseen. Silmäys noihin valkoisiin lapsenkasvoihin, joissa oli kuoleman selvä leima, sanoi hänelle heti, mitä oli tapahtunut.