Fjeld katsahti hajamielisenä ylös kirjoistaan.
— Kahvi, hyvä Helena-rouva, sanoi hän, on ainoa, mitä me tällä haavaa tarvitsemme. Ja niin väkevää pitää sen olla, että se saa silmät päässämme seisomaan niinkuin mikroskoopin linssit.
— Onko se niin vaikeaa? kysyi rouva.
— Kyllä, siitä saat olla ihkasten varma, pauhasi Burns. Tässä on salaisuus toisensa niskassa. Rikoksellisemme kuolevat kuin kärpäset. Kohta ei Fjeldille ja minulle jää mitään tekemistä. Olethan kuullut puhuttavan pikku Maxista, eikö totta? Hänet on viime yönä tavattu kuolleena kotonansa Sohossa. Fjeld löysi hänet, ja tiedätkö, minkä näköinen hän oli?
— En.
— Niin, hän loisti kuin kiiltomato pimeässä. Muuten ei hänessä ollut mitään katseltavaa. Näytti siltä — sanoo Fjeld — kuin olisi hän niellyt puoli tonnia fosforia.
Pientä Helena-rouvaa pöyristi. Hän ei voinut koskaan oikein mukautua siihen vaaralliseen leikkiin elämällä ja kuolemalla, joka aina seurasi Jonas Fjeldin käyntiä Lontoossa.
Sitten riensi hän kahvia noutamaan.
Tällä aikaa katseli Burns tarkoin ensiksi kopioitua valokuvaa, joka oli otettu pikku Maxin kamerasta. Hän joutui yhä enemmän ihmeisiinsä. Lopuksi kuului oikein hyvä ja vanhanaikainen kirous hänen suustaan.
Fjeld katsoi ylös.