— No, onko siinä jotakin erikoisesti mielenkiintoista.
— En tiedä, mitä arvelet, saadessasi nähdä oman kuvasi, sanoi hän hymyillen. Tuo Max hyvänen on ollut nokkelampi kuin luulimmekaan. Hän on seurannut meitä kuin varjo. Katso tätä!… Siinä ovat herra Fjeld ja herra Burns seisomassa Grand Hôtelin edustalla Parisissa. Me katselemme ilmeisesti autoa. Toinenkin filmi näyttää uhratun meille.
Fjeld nojasi taaksepäin tuolissaan ja hieroi silmiänsä.
— Ilmeisestikin nopsa ja tarkka nuorukainen, sanoi hän. Viittasit jotakin sinne päin, että hän on ruhtinaallista sukua.
Burns nyökkäsi.
— Ruhtinaitten pojat eivät enään nykyisin ole korkeassa kurssissa, sanoi hän. Tunnen pari sellaista, jotka ovat sanomalehtipoikina. Max hoiti asiansa hiukan paremmin. Hän oli erään saksalaisen pikkuvaltion hallitsevan ruhtinaan vanhin poika, ruhtinaan, jolla oli tuollainen inhoittava nimi. Ei Lippe-Detmold, mutta jotakin sinne päin. Harvoin olen tavannut niin merkillistä laiskuuden ja tarmon sekoitusta. Hän oli intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta hän oli viisaampi kuin mitä kukaan aavistikaan.
Fjeld nyökkäsi myöntävästi ja otti esille lompakkonsa.
— Täällä on minulla pikku Maxin testamentti, sanoi hän ja otti esiin sen keskeneräisen kirjeen, jonka oli löytänyt pikku Maxin kirjoituspöydältä, ja joka nähtävästi oli välttänyt Brooktonin huomion.
Burns luki sen yhä enemmin hämmästyen.
Rakas Charles!