Sotilas Sanderson seisoi käsiään hieroskellen vahtiteltan vieressä Burnt Islandin suurella lentokentällä. Oli auringonnousun aika ja kelpo skotlantilaisesta tuntui, huolimatta hänen vahvoista vaatteistaan, että oli kirotun kylmä. Usva seisoi paksuna muurina ja vastusti nousevan auringon kovia yrityksiä särkeä sen sitkeätä kosteutta. Sanderson kiroili itsekseen, sytytti piippunsa ja loi silloin tällöin tutkistelevan katseen ilmaan, jossa muuan ilmapallo tuskin näkyi sadan jalan korkeudesta. Oli ollut tyyni yö, mutta Sanderson oli silloin tällöin tuntevinaan ikäänkuin vienon länsituulen henkäyksen kylmässä ilmassa.
Pienelle tähystysilmapallolle oli tapahtunut jotakin erikoista. Se oli kytketty maahan teräsköydellä, joka oli kiinnitetty kelaan. Kun se edellisenä iltana piti kiskottaman maahan ja tyhjennettämän, oli kela reistaillut niin, ettei asiantunteva mekaniikkokaan ollut voinut sille mitään. Ja kun tuli pimeä, herkesi ilmailija työskentelemistä tuon vastahakoisen koneen kimpussa ja antoi pallon hoitaa itsensä hiljaisessa yössä.
Mutta sotilas Sandersonin oli käsketty pitää tarkasti varalta, nousisiko myrsky.
Äkkiä yksinäinen vartija heristi korviaan. Jostain lähettyviltä kuului laukaus. Ja usva vahvisti ääntä, niin että se varhaisena aamuhetkenä kuulosti ihan pelottavalta. Oikeastaan ei se kuulunut häneen ollenkaan. Kaikki, mikä tapahtui hänen vartioimisalueensa ulkopuolella, oli hänelle aivan yhdentekevää. Sotilaana, mutta ei ihmisenä. Ja Sanderson oli utelias. Hän oli kyllä kuullut laukauksia ennenkin maailmassa, mutta tätä aamun sarastaessa ammuttua laukausta hän ei voinut ymmärtää. Luoden viimeisen silmäyksen palloon, joka näytti voivan kaikin puolin hyvin, pani hän kovan patruunan kivääriinsä ja läksi kevyin jaloin kävelemään sille suunnalle, mistä laukaus oli tullut. Hän kuuli kovia ääniä, mutta sitten hiljeni kaikki.
Sanderson käveli aina suurelle tielle saakka, missä pieni maja kiinnitti hänen huomiotaan. Ovi oli avoinna. Hän loi silmäyksen tuohon pieneen huoneeseen, se oli tyhjä. Mutta Sanderson kiinnitti vähemmän huomiotaan tähän seikkaan, kuin niihin tuoreisiin verijälkiin, jotka johtivat toiselta nurkalta rapulle. Niin, hän saattoi seurata niitä aina tielle saakka.
Ja mikä tuo oli? Eikö tuossa ollut suuri, harmaa auto, joka miltei katosi sumuun?
Sotilas Sanderson katseli ympärilleen, rehellisillä kasvoillaan kuvaamattoman hullunkurinen hämminki. Maja oli tyhjä, automobiili oli tyhjä, mutta veriset jäljet puhuivat selvää kieltä. Kaikki haiskahti rikokselta. Sanderson tunsi äkkiä olevansa juuri kuin meksikolainen verikoira, joka on saanut verisen vaatekappaleen haisteltavakseen. Hän ei huomannut, että heikko tuulenhenki alkoi puhaltaa usvaa pois ja että ilmapallo näkyi selvemmin sekä että se kiemailevasti asettui kallelleen länsituulen sylissä.
Sitävastoin hän iloksensa kuuli moottoripyörän etäistä toitotusta. Apua oli tulossa. Sanderson astui keskelle tietä ja nosti ylös kätensä, niinkuin poliisikonstaapeli Fleet Streetillä. Seuraavassa silmänräpäyksessä suhahti suuri Henderson salaperäisen majan edustalla olevalle pihalle.
— Oletteko nähnyt harmaata automobiilia? kysyi kulettaja ja hyppäsi alas, samalla kun matkustaja, suuri, voimakas mies juoksi hyljätyn auton luokse. Nähdessään, että se oli tyhjä, kääntyi hän sotilaan puoleen.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän. Sandersonin mielestä miehen ääni oli liian käskevä siviilimiehen ääneksi.