Rudolfin onnistui anastaa ladattu kaksipiippuinen pistooli ja sitten huomaamatta paeta ikkunasta. Kun intiaanit olivat laahanneet vangitun Edmundin ulos pellolle, sytyttivät he rakennuksen palamaan ja aikoivat lähteä pois. Mutta silloin huomasivat he Rudolfin, joka aikoi paeta metsään. Heti hyökkäsi joukko intiaaneja häntä vastaan. Nuorukainen laukasi kummankin piipun ja satutti kummallakin laukauksellaan vihollisen, mutta siitä yltyi vaan näiden raivo ja kilpiään, puukkojaan ja kirveitään heiluttaen hyökkäsivät he nyt aseettoman miehen kimppuun.
Varma kuolema silmien edessä teki nyt Rudolf rohkean päätöksen. Ennenkun hän sallisi noitten petojen tappaa ja silpoa itsensä tahtoi hän kernaammin vapaaehtoisesti erota elämästä. Huudahtaen: "Jumalani, sinun käsiisi annan sieluni!" hyökkäsi hän aimo hyppäyksellä palavaan rakennukseen.
Hämmästyneet intiaanit tuijottivat ääneti loimuaviin liekkeihin, joihin urhokas nuorukainen oli kadonnut; kohta sen jälkeen läksivät he paluumatkalle, laahaten vangittua Edmundia mukanaan ja hävittivät ohi kulkiessaan talon pellot ja vainiot. Tuskin olivat he ehtineet sen tehdä ennenkun koko seutu peittyi synkkään pimeään, sillä rakennus oli palanut pohjiaan myöten ja nyt juuri luuhistui se kokoon.
Rohkea Rudolf ei kumminkaan hukkunut liekkeihin. Kun hän töytäsi savun ja liekkien täyttämään tupaan, kaatui hän erästä laskuovea vastaan, joka vei lattian alla olevaan kellariin ja joka murtui hänen altaan. Hänen tilansa ei suinkaan sittenkään ollut kadehdittava: hirveä kuumuus tunkeusi alas kellariinkin ja kohta alkoi hengityskin käydä mahdottomaksi, koska hänen piilopaikkansa täyttyi tukehduttavalla savulla. Vihdoin puoleksi tukehtuneena ja voimatta enää toimiaan arvostella, aikoi hän hyökätä ulos takaisin. Samassapa luuhistui rakennuksen runko yhdeksi ainoaksi raunioksi.
Onnellisen sattuman kautta säilyi kellari kumminkin jotakuinkin palkkien pudotessa sen päälle niin että raitista ilmaa kohta alkoi tunkeutua sinne. Vähitellen alkoi Rudolf tointua, vaikka kohta rakennuksen palavista tähteistä lähtevä kuumuus oli hyvin ankara, ja uskalsi vihdoin jättää piilopaikkansa. Onneksi pääsi hän ehein nahoin hirsiläjän läpi, mutta kaatui ulos päästessään aivan voimattomana nurmelle ja meni tainnuksiin.
Kun hän heräsi oli täysi päivä. Rudolf ajatteli nyt miten hänen tuli menetellä. Kun hänellä ei ollut muuta kuin tulen kärventämät vaatteensa, jotka hänellä oli yllä, täytyi hänen pyytää apua muilta. Hän muisti nyt lähistössä asuvan farmarin, joka asui noin päivänmatkan päässä sieltä.
Kun hän oli virkistänyt itseään juomalla vähän vettä purosta, laskeusi hän polvilleen palopaikalle, ja purskahti katkerasti itkemään. Hän rukoili kuolleitten vanhempainsa ja onnettoman veljensä edestä, joka jo myöskin ehkä oli kuollut. Sitten läksi hän matkalle farmarin luo, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Vieraanvaraisen isäntänsä luona viipyi hän muutamia päiviä. Mutta kun samaan aikaan iso joukko siirtolaisia, jotka aikoivat asettua Englannin amerikkalaisille alueille [tästä huomannee lukija, että kertomuksen tapahtumat ovat 18 vuosisadan keskivaiheilta. Suom. muist.], matkusti siitä ohi, niin heitti Rudolf jäähyväiset farmarille, joka lahjoitti hänelle aseet ja ampumavaroja ynnä vähän määrän ruokatavaroita, ja liittyi siirtolaisiin, jotka mielihyvällä ottivat uljaan aseellisen nuorukaisen mukaansa.
Matkaa kesti kauvan ja siirtolaisten täytyi sen kestäessä kestää monta vaikeutta. Heidän ei ainoastaan täytynyt suojella itseään raivoavilta luonnonvoimilta, vaan myöskin puolustautua punaihoisia vastaan, jotka hyökkäsivät heidän kimppuunsa, mutta jotka karkoitettiin ja voitettiin.
Kun he olivat ehtineet matkansa perille, asettuivat Rudolf ja eräs siirtolainen, jolla oli tytär, Manitoka-järven rannalle. Täällä harjoittivat he molemmat metsästämistä ja myivät kaatamainsa otusten nahkat hallitukselle. Rudolf meni kohta naimisiin toverinsa tyttären kanssa, jonka kanssa hän eli kolme onnellista vuotta. Silloin eroitti heidät kuolema ja kun hänen appi-isänsä myöskin kohta sen jälkeen kuoli, niin ei Rudolf enää viihtynyt samalla paikalla vaan läksi Dakotaan.
Täällä rakensi hän Miniwaka-järven rannalle itselleen hirsimajan ja eli täällä kuin todellinen metsänkulkija, harjoittaen metsästystä ja muistellen kadonnutta onneaan. Hän joutui moniin seikkailuihin ja oli usein hengenhädässä, mutta Jumala oli tähän asti aina suojellut häntä.