Eräänä päivänä sattui hän tulemaan Suuren Käärmeen hautakummulle. Hänen teki mieli ottaa alas vanhat kuivuneet päänahat ja alkoi kiivetä rinnettä ylöspäin; mutta äkkiä irtautui kivi ja mies parka luiskahti kummun juurelle verinen haava otsassa ja kasvot rikkirevittyinä. Siinä hyökkäsi myös Julma Korppikotka hänen kimppuunsa, josta hän pelastui ainoastaan metsien kummituksen väliintulon kautta.
Rudolf heräsi ja katsoi kummastuneena ympärilleen. Hän oli kallionluolassa, jossa oli puolihämärä. Hän tahtoi nousta, mutta vaipui tuskasta ähkien takaisin heinävuoteelleen tuntien mitä kauheinta kipua päässään.
"Missä minä olen ja mitä on minulle tapahtunut?" sanoi hän heikolla äänellä.
Näitä sanoja seurasi kahinaa toisesta nurkasta, jonka jälkeen miehinen olento, jonka kasvot olivat tuuhean parran peitossa, lähestyi Rudolfia.
"Te olette pudonnut kalliolta ja haavoittunut, mutta olette nyt hyvässä turvassa", kuului vastaus hyvällä Englannin kielellä.
"Oi Jumalani, tehän olettekin maamiehiäni!" huudahti Rudolf iloisesti. "Arvattavasti Te pelastitte minut!"
Äkkiä näytti hän muistavan jotakin. "Hyvä Jumala, minähän olin vähällä menettää päänahkani! Missä punaihoinen nyt on?"
"Rauhoittukaa ystäväni, teitä ei uhkaa mikään vaara nyt enää", lohdutti häntä vieras. "Tässä luolassa olette yhtä hyvässä turvassa kuin Lontoon vilkkaimmassa liikekeskustassa".
"Minä uskon sen ja kiitän Teitä sydämellisesti avustanne", sanoi Rudolf liikutettuna ojentaen kätensä muukalaiselle, joka sitä ystävän tavoin puristi.
Tuo tuntematon otti nyt eräästä nurkasta esille vesiastian ja pesi pois veret Rudolfin kasvoista, sittenkun tämä ensin oli sammuttanut janonsa.