"Punasydän!" huudahti Julma Korppikotka puoleksi tukahtuneella äänellä ja peräytyi vaistomaisesti muutaman askeleen.
"Metsien kummitus!" sanoivat hänen toverinsa kauhistuneina. "Pian täältä pois, ennenkun hänen kostonsa meidät tavoittaa!"
"Sinä sen peto!" huudahti äkisti päällikön poika, "Julma Korppikotka lähettää sinulle terveisensä!"
Samassa paukahti nuoren intiaanin pyssy, mutta kummitus oli paikoillaan. Hetkisen kuluttua kuuluivat taas surulliset ja valittavat äänet ja kummitus katosi näkyvistä.
Kauhistuneet intiaanit tarttuivat nyt kuolleeseen Haukkaan ja hänen aseisiinsa ja kiiruhtivat juoksujalassa pimeään metsään. Julma Korppikotka seurasi heitä.
Vasta keskiyön aikaan ehtivät he leiriin.
Julman Korppikotkan loppu.
Oli kulunut muutamia päiviä.
Dakota-intiaanien leirissä vallitsi sellainen kauhu, etteivät edes nuo urhoolliset miehetkään uskaltaneet poistua leiristään, ellei heitä ollut ainakin kolme yhdessä.
Tämän kauhun oli metsien kummitus, Punasydän, herättänyt.