Musta Kotka kumartui tutkimaan maanpintaa, mutta hänen oli kumminkin vaikea mitään eroittaa, sillä rankkasade edellisenä päivänä oli tykkönään huuhtonut kaikki jäljet pois.
Nuorukainen kosketti silloin hiljaa päällikön olkapäätä ja osoitti valkoista kalliota.
Päällikkö katsoi samaan suuntaan, mutta ei voinut huomata mitään erikoisempaa ja aikoi juuri kysyä pojaltaan, mitä oli tapahtunut, kun surkea voivotteleminen tunki hänen korviinsa.
Hän viittasi nyt salaperäisesti pojalleen, paneutui mahalleen ja hiipi hautakumpua kohden. Saman teki myös poika. Tällä tavoin pääsivät molemmat kummulle huomaamatta enää mitään tavatonta, mutta juuri kun he olivat päässeet perille, kuului taas voivottelemista. Tähysteltyään hetkisen näkivät eteenpäin hiipivät punaihoiset ruohokossa kallion alapuolella valkoihoisen miehen, joka painoi kättänsä verisiä kasvojaan vastaan; vähän matkan päässä hänestä oli hänen pyssynsä.
Julman Korppikotkan kasvoissa kuvastui tavaton verenhimo. Tarttuen nylkyveitseensä hyökkäsi hän muutamin pitkin harppauksin haavoitetun kimppuun. Kun valkoihoinen mies kuuli äänen, avasi hän silmänsä ja huomasi kauhistuen aseellisen intiaanin.
Vaikka hän oli hyvin heikko niin koetti hän kumminkin puolustautua. Hän vetäisi ison metsästyspuukkonsa, joka riippui hänen vyöllään ja hosui sillä niin tuimasti, ettei punaihoinen päässyt hänen kimppuunsa. Raivostuen tästä tempasi Julma Korppikotka pyssynsä olaltaan ja iski sen perällä puukon valkoisen miehen kädestä. Hurjasti hihkaisten tarttui hän taasen nylkyveitseensä ja hyökkäsi haavoitettua vastaan sekä varustautui nylkemään hänen päänahkaansa.
Mielihyvällä katsoi Musta Kotka poikansa toimia eikä hänen mieleensä edes juolahtanutkaan auttaa häntä, sillä hän tiesi hyvin, että hänen poikansa oli pääsevä voitolle.
Mutta samassa näki hän kuinka tämä äkkiä hypähti pystyyn, levitti käsivartensa luotaan ja kaatui oikealle kyljelleen ruohikkoon, johon hän jäi liikkumattomana makaamaan. Päällikkö aikoi kiiruhtaa hänen luoksensa, mutta samassa tuli metsästä jättiläismäinen, valkoiseen puettu olento, jolla rinnassaan oli punainen, sydämentapainen merkki. Kädessään oli sillä lyhyt pyssy.
Kun päällikkö näki tämän salaperäisen kummituksen pudotti hän aseensa.
"Metsien kummitus!" huudahti hän samassa ja hänet valtasi äkillinen kauhistus niin, että hän läksi pakoon.