Vanja ei puhunut sanaakaan, ei vastustanut isäänsä, vaan vetäytyi omaan kammioonsa. Sinne hän sulkeutui ja lueskeli yhtä mittaa joitakin kirjoitettuja vihkoja… Isä tuosta tuumailemaan: — jopa leppyi poika, vanhaa, vahvaa polkua lähtee hänkin käymään…
Mutta vaikka ulkona oli helle, näki isä Vanjan istuvan pöytänsä yli kumartuneena ja kirjoittavan jotakin aina tuonne myöhään yöhön… Semjon Silytsh ei enää malttanut, vaan astui hänen luokseen kammariin.
— Mitä sinä täällä puuhaat, poika, mitä sinä yhtämittaa kirjoitat? Ilma on herttainen, hevoset kuluttavat suotten kauraa tallissa, kuskit ovat lihavuuteen pakahtua, — vaikka lähtisit Sokolnikiin ajelemaan, hankkimaan itsellesi huvia!
— Ei, isä kulta, minä en rakasta juoksijoillanne ajaa, istun mieluummin kotona.
— Mutta jos matkustaisit jonnekin! Ettet aina istuisi sisässä… Vai onko Matti kukkarossa.
— Ei, minulla on vielä viime kuukaudelta tähteenä… Ja sitä paitsi onhan minun hauska kirjojenkin ääressä. Minnekä minun pitäisi matkustaa?
Isä viittaa kädellään ja lähtee pois.
Aikansa lueskeltuaan kirjoja, Vanja yhtäkkiä rupesi joka päivä käymään Gwozdilinin sairashuoneessa.
"Mitä kummia?" ajatteli isä. "Senkö tekeminen hänellä on sairashuoneessa joka päivä? Eikö vain liene yhtynyt johonkin hienohelmaan?… Siellä niitä tapaa olla huimapäitä… Mutta asia on vasta alullaan — ei tee mitään!"
Mutta kummoinenpa oli isän hämmästys, kun Iwan Semjonytsh alulla elokuuta tuli isän luo ja pyysi: