— Niin, vanhin poika, toisti Dmitri Semjonowitsh.
— Ilmoittakaa siis isällenne, että minun on välttämättömästi saatava puhutella häntä, ja lisäksi aivan kohta.
— Kyllä, kyllä! Mutta minä en todellakaan tiedä… Minä pelkään häiritä isää… Sen lisäksi on vieraita, isän riemujuhla… käsitättehän…
— Kaikki käsitän; mutta minun on tarkalleen suoritettava toimekseni jätetty asia, ja lisäksi viivyttelemättä? Uskokaa, se on minusta hyvin vastenmielistä, mutta isänne oma paras vaatii sitä…
— Enkö minä voisi toimittaa sitä hänelle?
— Valitettavasti minulla ei ole oikeutta uskoa teille sitä, mikä minun on personallisesti saatettava Semjon Silytshille itselleen tiedoksi.
— Ei sitte auta! Minä kutsun heti isän… Ja Dmitri Semjonowitsh poistui kiirein askelin, hämillään ja huolestuneena. Noin kymmenen minuutin kuluttua tultiin överstiä kutsumaan ylös, ja hän nousi vähäisiä kiertoportaita myöten pieneen sohvahuoneeseen, joka oli kabinetin kanssa vieretysten.
Minuutin kuluttua tuli samaan huoneeseen Semjon Silytsh, puettuna frakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan, Wladimirin risti kaulassa. Hän kulki otsa kohotettuna ja astui jykevästi; hänen kasvoillaan ei näkynyt levottomuutta, vaan pikemmin ihmettelyä.
Hän läheni överstiä, ojensi hänelle kätensä ja osotti sohvaan, lähelle itseään.
— Olen varsin pahoillani, että minun juhlapäivänänne on ilmoitettava teille eräs… poikaanne koskeva ikävä sanoma…