Rykmentti oli niitä, joita sotilasten kesken on tullut tavaksi nimittää vaatimattomiksi. Upseerien joukossa ei ollut erittäin rikkaita tai erittäin taipuvaisia tuhlaamiseen. Ei ollut suuria rahapelejä, ei liian meluavia, tolkuttomia juominkeja; paitsi sitä oli rykmentinpäällikkö, esikuntaan kuuluva mies, suuri pedantti, vaativainen virkaan nähden ja upseereja alituiseen taktillisten tehtävien touhussa pitävä. Sattui tosin, että upseeriseura jälkeen illallisen upseeriklubissa joutui istumaan aamupuoleen yötä, tyhjentäen tusinan verran pulloja, tahi että joku luutnantti poloinen riivautui viattoman ruuvipelin sijasta pelaamaan kiellettyä faaraota ja sai sitten pistää parisataa ruplaa panokseen; mutta semmoiset tapaukset olivat harvinaisia, ja puhuttiin niistä upseeripiireissä pari kolme päivää yhtämittaa sen jäiseen.
Valtavimpana aineksena rykmentin elämässä oli kauhea ikävä ja lamautus semmoinen, jotta oli kovin vaikeata sen kourissa pysyä maltillisena, olla hairahtumatta johonkin äärellisyyteen tai intohimoon sekä säilyttää itsenäinen katsantokantansa. Virkatehtäviensä ulkopuolella upseerit viettivät aikaansa sillä, että alituisesti kävivät toinen toisensa luona, keskustelivat sadannetta kertaa elämänsä loppuun lorutuista teemoista tahi ratkaisivat uudestaan jo ennen ratkaistuja asioita saadakseen uudelleen niistä väitellä ja joutua kiihkoon. Mutta useimmiten oli pelastuksena ikävästä enemmistöön nähden metsästys, jota toiset harjoittivat intohimoisesti, hakien siitä huvia, jännittäviä seikkailuja tai vain jotakin tekosyytä viettääkseen muutaman hetken ulkopuolella sitä lumottua piiriä, jonka muodostivat kasarmi, maneesi, päivystäjätoimi, klubi ja kunkin yksityisen kammio välttämättömine sotamies-palvelijoineen ja samovaareineen.
Tietysti tämmöisen yksitoikkoisen elämän vallitessa jokainen uusi tapaus: jonkun päällikkökuntaan kuuluvan henkilön saapuminen, tai jonkun mies- tai naissukulaisen tulo tuon tai tämän naineen upseerin perheeseen — kaikki nämä olivat sellaisia tapahtumia, jotka koko upseerikunnassa herättivät huomiota, mieltenkiihkoa, huhuja, juoruja ja puheita. Siitä sen arvaa, millainen hälinä rykmentin keskessä nousi, kun vuosi takaperin levisi tieto, että moskovalaisen miljoonamiehen Gwozdilinin poika saapuu rekryyttien joukossa rykmenttiin. Uutinen otaksuttiin alussa paljaastaan loruksi; mutta siitä huolimatta asiata monen päivän mittaan eri puolilta tyystin ja huolellisesti pohdittiin upseeripiirissä — klubissa ja yksityisissä seuroissa.
— Miten hyvänsä — se on käsittämätöntä! Miksi pitää hänen palvella juuri alhaisena sotamiehenä? Nimenomaan alhaisena — huomatkaa! puheli ratsumestari Podbelski.
— Sanovat, että hänen isänsä on sika, joka ei anna mitään hänen ylläpidokseen, niin on hän isän kiusalla mennyt alhaiseksi sotamieheksi, sanoi joku upseereista.
— Mitäs hän sillä hyötyy? Isän takia ottaisi sellaisen ristin kaulaansa! huudahtivat useat yhtaikaa.
— Olisi antanut isälle viisi, mennyt vapaaehtoisena palvelukseen, niin ainahan se olisi ollut parempi, huomautti vanhin esiupseeri Pyshkin, tavattoman ruumiikas mies.
— Kai se on semmoinen tukkipää, semmoinen kauppiaan-poika, joka ei ole voinut vapaaehtoisilta vaadittua tutkintoakaan suorittaa.
— En muista, keltä minä kuulin, että hän olisi patajuoppo, huomautti ylen tosissaan luutnantti Fliege, rykmentin ajutantti, joka oli tunnettu siitä, että hänellä aina oli mitä luotettavimmat tiedot. — Sanovatpa isän vielä tahallaan niin laittaneenkin, että pojasta tehtiin alhainen sotamies…
— Oh, siinä ei nyt suinkaan ole perää, Fliege! vastasi Pyshkin nauraen: — eihän enää ole ne ajat, jolloin sai antaa sotamieheksi… Tyhjää puhetta!