Vihdoin viimein, noin kello kuuden ajoissa iltasilla, kun jo alkoi hämärtää, kuului askelia porstuvasta, ja huoneeseen astui Fliege, jalkaa raapaisten ja pyytäen anteeksi, että häiritsi.
Gwozdilin kavahti' nopeasti ylös sohvalta ja astahti häntä vastaan.
— Joko on langetettu? kysyi hän melkein levollisesti ja luonnottoman välinpitämätön väre äänessä.
— E… en voi sanoa! Minä en oikeudessa ollut… selitti Fliege hämmästyneenä. — Minut rykmentinpäällikkö lähetti teille sanomaan, että teille on annettu lupa… tavata poikaanne…
— Ah, niin! On annettu… No, mitäpäs, suuri kiitos siitäkin. Lähdetään sitte joutuummin!
Ja Semjon Silytsh alkoi kiireimmiten hommaamaan lähtöä majatalosta.
Fliege käytti hyväkseen tätä hetkeä ja kuiskasi tuskin kuultavasti Dmitri Semjonowitshille:
— Tuomittu ammuttavaksi!
Dmitri Semjonowitsh ponnahti erille Fliegestä ja, salatakseen hämmästystään, riensi ojentamaan isälle hattua.
Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh ja Fliege, päästen vaivalla kulkemaan sankkain juutalaisparvien läpi, jotka tuhatlukuisina joukkoina täyttivät kaikki kadut majatalon ympärillä, saapuivat Moishan rilloissa avaran kasarmipihan nurkassa sijaitsevan yksinäisen rakennuksen luo. Rakennusta vartioitiin ankarasti. Kuullessaan ajopelien ratinan, hyppäsi nurkan takaa esille aliupseeri, nosti käden hatunrajaan ja läheni Fliegeä; saatuaan tältä käskyn, vei hän Semjon Silytshin kapeata käytävää myöten, johon pääsi vain niukalti valoa kahdesta pienestä ikkunasta, jonkin oven luo, jonka ääressä seisoi kaksi vartiomiestä asennossa, paljastetut miekat kohotettuina. Aliupseeri käänsi avainta lukossa, aukaisi salvan ja, avaten kirisevän oven, lausui puoliääneen, kääntyen Semjon Silytshiin: