Vihdoin palasi Dmitri Semjonowitsh ja astui suoraan isän luo.
— Isä, sanoi hän.
— Häh? Mitä? Onko tuomio langetettu? virkkoi yhtäkkiä Semjon Silytsh ja kavahti ylös sohvalta. — Kai sinä oikeudessa olit? Kuulitko — näitkö häntä?
— Ei — sitä en voinut! Luontoni ei salli sitä, vastasi Dmitri Semjonowitsh, pää rintaan painuneena. — Mutta ajutantin luona sekä sotaoikeuden tutkimustuomarin luona minä kävin…
— No, ja mitä? Mitä he sanoivat? kysyi isä hätäisesti.
— Sanoivat että toiveita ei ole… hänen syyttömäksi julistamisestaan. Vaikka hän ei tunnustakaan… ovat kaikki vakuutetut hänen syyllisyydestään… Tuomio heidän kumminkin on lähetettävä vahvistettavaksi… ja voipi olla…
Semjon Silytsh painoi alas päänsä ja laskeutui jälleen sohvalle.
— Ajutantti tahtoi tulla tänne ilmoittamaan, että teille on annettu lupa tavata Iwania… Sanoi kohta päästettävän.
— Niin, niin! Tuomion julistettua. Tiedän, tiedän!
Ja hän vaipui jälleen entiseen puolitoreeseen, puolitainnoksiin. Ja taasen kesti tukalaa, pelonalaista odotusta pitkät, loppumattoman pitkät tunnit.