Översti tempasi kätensä irti Gwozdilinin käsistä ja, rypistäen kulmakarvojaan, loittoni hänestä kunnioituksen vaatiman matkan päähän.
— Pyydän teitä rauhoittumaan ja olemaan varovaisempi, sanoi hän kuivasti: — Minä en ole tuomari enkä prokuraattori: he ovat, jotka säätävät tuomioita…
Sen jälkeen nousi hän, väänsi avainta lukossa ja osotti Gwozdilinille salin ovelle päin.
Pää alaspainettuna, ajatukset sekaisin, epätoivo sydämessä, Gwozdilin lähti päällikön talosta ja kuuli kuinka översti hänen selkänsä takana saneli jotakin ankarata käskyä palvelijalleen ja ordonansseille.
Istuessaan rilloihin paraatiportaitten luona, Semjon Silytsh tahtomattaan huomasi rillojen ääressä, keskellä taajaa juutalaisjoukkoa, joka turisi ja torisi kuten hätyytetty kimalaispesä, jonkin korkeakasvuisen, synkännäköisen miehen, karvalakki päässä ja valkoinen esiliina puettu rikkinäisen lyhytturkin ylle. Kun Gwozdilin oli istunut rilloihin, ja Moisha nykäisi ohjaksia ja maiskautti suullaan, tikittäen hevostaan, niin kaikki juutalaiset, kääntyen karvalakkisen miehen puoleen, yhtaikaa melskasivat jotakin omalla kielellään, osottaen sormillaan Gwozdiliniin, ja lähtivät juoksujalassa seuraamaan hänen ajopeliensä perästä.
VII.
Tultuaan Moishan majataloon takasin, Semjon Silytsh meni huoneeseensa, heittäytyi kovalle sohvalle ja vaipui jälleen entiseen tylsyyteensä, jonka kestäessä yhä samat mietteet kuin ennenkin pyörivät hänen päässään.
"Tappoi… Tuomitsevat… Tuomitsevat henkensä menettämään… Mahdotonta — hän ei ole voinut murhata… Vanja ei ole voinut murhata!"
Ja taasen palautui sama kauhistava, sietämätön ajatus viattoman tuomitsemisesta ja siitä ansaitsemattomasta häpeästä, joka uhkasi hänen harmaata päätänsä, koko hänen perhettänsä.
Hän ei ollut itsekään tolkulla, kauanko hän sillä tavoin oli istunut… Hän ei edes nähnyt, kuinka palvelija, joka oli hänellä mukana matkalla, tavantakaa käväsi huoneessa, kuinka parisen kertaa, oven avattuaan, pilkisti huoneeseen itse Moisha… Hän ei liikkunut paikaltaan, istui hievahtamatta, hautoen kamalia, epätoivoisia mietteitään: epäilyksen kyy luikerteli lähellä hänen sydäntään ja hillitsemättömän surun ohdakkeet haavoittivat häntä piikeillään, — eikä kukaan tohtinut häntä häiritä.