Ja ajopelit kiitivät jälleen Zasodimitshin kapeita, pimeitä katuja, kääntyivät solakadulle, porhaltivat ulos kauppatorille ja pysähtyivät erään kaksikerroksisen kivitalon eteen.
Joukko juutalaisia tungeksi jalkakäytävällä ja paraatiportaitten ääressä.
— Herra prokuraattori teillä on tarvis! Tässä — olka niin hyvä! mongersivat juutalaiset, osottaen toiseen kerrokseen vieviä portaita ja ympäröivät Moishan ajopeleineen.
Semjon Silytsh nousi portaita ylös ja soittaa kilahutti.
Pitkäkasvuinen viiksekäs sotamies-palvelija aukaisi hiukan raolleen oven.
— Ei ole lupa päästää, virkkoi hän puoliääneen.
— Sano, hyvä mies, että on matkustavainen Moskovasta! Kovin tärkeässä asiassa. Anna samalla korttiinkin!
Ja yhdessä kortin kanssa pisti hän kymmenruplaisen palvelijan käteen.
Sotamies kaappi niskaansa ja lähti ilmoittamaan. Hetken kuluttua hän tuli takasin ja päästi Gwozdilinin vähäiseen kammariin, joka ei ollut sali eikä oikein kabinettikaan.
Kärsimättömänä rupesi hän siellä astelemaan eestaas, ja asteli siksi, kunnes viereisestä kammarista tuli hänen luoksensa pienenläntä, pyöreähkö mies, univormutakki yllä ja harmaita läikeviä sileäksi kammatussa tukassa. Pehmeästi astuen ja hieroen valkoisia käsiään, tulija kohteliaasti kumarsi Gwozdilinille, osotti ikkunan ääressä olevaa tuolia ja kysyi sitten: