— Millä voin olla avuksi teidän ylhäisyydellenne?
Gwozdilin ei ollut tätä kysymystä juurikuin odottanutkaan. Hän oli ajatellut, että prokuraattori ilman muuta järjestään ottaa puheeksi tuon hirmuisen, vastikään päätetyn asian.
— Minä… minä tulin tykönne… tuon… tuon jutun… Tulin ilmoittamaan, että poikani ei ole syyllinen. Hän ei ole tappanut… Ei ole ketään tappanut! pitkitti Gwozdilin korottaen vähitellen ääntään ilman että hän sitä itsekään huomasi. — Hän on minulle itse sen sanonut… Ymmärrättekö?
Prokuraattori kohotti tuuheat kulmakarvansa, rypisti otsaansa ja katsoi Semjon Silytshiin aivan levollisesti, jopa hieman kuin säälien.
— Teidän ylhäisyytenne, alotti hän lauhkeasti ja hiljaisella äänellä: — oikeus ratkaisee kysymyksen syytteenalaisen syyllisyydestä tai syyttömyydestä oman sisimmän vakaumuksensa mukaan ja tarkastamalla yleisesti niitä asianhaaroja, mitkä rikosjutun käsittelyssä ovat tulleet ilmi; ja sentähden ei meillä teidän kanssanne voi olla puhettakaan…
— Mutta oletteko te edes isä… Onko teillä lapsia? keskeytti hänet yhtäkkiä Gwozdilin.
— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, lausui prokuraattori vielä lauhkeammin: — se on syrjäseikka, joka ei kuulu keskustelumme aineeseen. Paitsi sitä asia on jo kokonaan päättynyt… Minun osanottoni siihen samoin… Ja siitä syystä minä en voi mitään.
— Herra prokuraattori! Minun täytyy pyytää teitä… Neuvokaa minulle… Kenenkä puoleen on käännyttävä… Mitenkä voisi viivyttää — ehkäistä… ehkäistä päätöstä! Käsittäkäähän, minä olen vakuutettu hänen viattomuudestaan!
Prokuraattori hivutti otsaansa ja lausui verkkaan ja säntillisesti, juurikuin tahtoen syövyttää joka sanan kuulijansa muistiin:
— Minä en voi neuvoa teille mitään!… Tässä… on asian kulkua mahdoton keskeyttää… Ainoa, mitä voi toivoa, on armahdus…