Hyi! Sin' et ketään helli, älä kiellä,
Jok' olet itsestäs noin huoleton.
Sua kyllä moni rakastaa voi vielä,
Mut sin' et ketäkään, se selvää on.
Sa vallass' olet murhallisen vihan,
Jonk' uhka kääntyy itseäsi päin,
Hävittää tahdot kauniin majas ihan,
Jot' uudistaa sun tulis kaikin väin.
Oi, muutu! Sanani sä valheeks käännä!
Vihako lemmen sijan anastaa?
Suloisen muotos mukaan mieles säännä,
Ja itseäs tok' ala armahtaa.
Tee, mulle mieliks, itsestäsi kuva,
Miss' yhä kauneutes on uudistuva!
XI.
Yht' äkin kuin sa kuihdut, yhtä äkin
Kukoistat niissä, joista erkanet.
Sun omaasi on, täältä mentyäkin,
Se nuori veri, jota tuhlailet.
Näin äly, kauneus pysyy: elon taika,
Jot' ilman vanhuus, raihnaus valtais maan.
Jos kaikk' ois sinun mieltäs, taukois aika,
Ei mailma kestäis sataa vuottakaan.
Se, jonk' on rumaks, inhaks luonto luonut,
Se hedelmättömänä nääntyköön,
Mut kelle enemp' on kuin muille suonut,
Se antilahjaans' antiin käyttäköön.
Sun luonto teki kuvakseen, siis pitää
Sinusta yhä uudet taimet itää.