Kun kellon aikaa mittaavan ma kuulen,
Kun yöks näen uljaan päivän voituvan,
Kun kuihtuvan näen orvonkukan huulen
Ja mustan kutrin hopioituvan,
Kun näen lehdetönnä koivun kaihon,
Mi karjaa varjos kesävarilla,
Ja lyhteeks sidottuna suvilaihon
Lepäävän valkohiuksin paarilla:
Niin silloin kauneutesi mieleen muistuu,
Kuink' ajan virtaan sekin katoaa.
Kaikk' ihanuus ja sulo maahan suistuu,
Ja kuolee pois, kun uusi juuret saa.
Niin jälkeläisissäsi yksin pysyy
Sun muistosi, kun niittomies sua kysyy.
XIII.
Josp' oisit oma itsesi! Sen ajan
Sit' olet vain, kun täällä vaellat.
Siis muista, kunnes tulee muutto majan,
Ett' toiselle sa kuvas talletat.
Näin kauneus, jonk' olet vuoroks saanut,
Se pysyis ennallansa, omasi
Sa oisit taas, kun päivätyös on laannut,
Ja lapses säilyttäisi kuvasi.
Ken kauniin majan rapistuvan soisi,
Jot' aimotoimin tulis säilyttää,
Ett' talvisäissä suojana se oisi,
Kun kaikki valtaa kuolon ikijää?
Ken muu kuin tuhlari! 01' isä sulia:
Yht' onnelliseks anna poikas tulla.