Miks kärsit ajan hirmuhallintaa?
Parempaa tuumaa mielessäsi puno,
Tuhoas vastaan eikö tehompaa
Lie asetta kuin tämä tylsä runo?
Nyt sulla onnes hedeaika ois,
Ja mont' on neitseellistä uudismaata,
Jost' elon virkku kukka nousta vois,
Jot' ei sun tekokuvas voittaa saata.
Näin maailmaan jäis kuvas säilymään,
Sill' ajan eikä runon nuori kynä,
Ei ulko= eikä sisäpiirteillään,
Kuvata vois sua ilmi=ilmettynä.
Pois itses anna, niin sa itses saat,
Kun itse kuvaat piirtees sielukkaat.
XVII.
Ken runoani vasta uskonee,
Jos avujesi ylistys sen täyttää,
Kun, taivas tietköön, se ne verhoilee
Kuin hauta, niistä tuskin puolta näyttää?
Jos voisin silmäis loiston esittää,
Sulosi kaikki panna runon pukuun,
Sanottais pian: »puhett' öyhkeää!
Maan matoset ei kuulu taivaan lukuun».
Kun runo kellastuisi vanhuuttaan,
Sit' ilkuttais kuin lörppää vähämieltä;
Kaikk' arvos runon valhett' oisi vaan
Ja muinaislaulelmien korskaa kieltä.
Mut poika jos suli' on, niin kahdistain
Sa elät: hänessä ja laulussain.