Naisnäkö sull' on, luonnon muodostama,
Poveni valtiatar—valtias,
Naissydän hellä, vieno, aina sama,
Ei viekkaan naisen tapaan oikukas;
Naissilmäs kirkas on, mut vakavampi,
Mi kultaa kaikki, mihin katsahtaa;
Varis on miehen, muita miehuisampi,
Se miehet, naiset, kaikki lumoaa.
Sinusta luonto aikoi neidon soman,
Mut sinuun rakastui, sun luotuaan,
Ja lisän liitti, mulle tarpeettoman,
Jok' onnen multa riisti kokonaan.
Mut kun sa naisten lemmiks luotiin, anna
Sydämmes mulle, heille hempes kanna.
XXI.
Mun runoni ei niitä ole, joita
Ruseiltu kauneus lauluun kiihoittaa,
Jotk' avuks ottaa itse jumaloita
Ja korukseen jos mitä kokoaa;
Ja pöyhkeästi yhteen sulloo summat,
Maan, meren aarteet, kuun ja auringon,
Ja kevään esikot ja kaikki kummat,
Mit' ilman alla olemassa on.
Mun totta puhuu tunteheni jalo,
Siis usko pois, on kaunis ystäväin,
Kuin mikään äidin laps, vaikk' ei sen valo
Niin kirkas lie kuin taivaan kynttiläin.
Muut kehuskelkoot, joill' on liukas kieli;
Minä en kiitä, kun en myydä mieli.