Pää pystyss', ääneti aivan
Edes orhin ohjaelee.
Jalo ratsu—no leimaus taivaan!
Väriseepi ja vaahtoilee.
Alas portailtaan hän saapuu,
Asu yllään, kenraali tuo,
Ja kannukset, ratsaskaapu;
Nyt orhiin katsehen luo.
Vait on hän, liikkumatonna,
Ei usko hän silmiään:
»Näkö pettikö mun, sano, konna,
Sun työtäsi näinkö ma nään?»
»Mut jos kudot valheen viekkaan
Ja mulle nyt syötät sen,
Niin lähden ja tartun miekkaan
Ja pääs heti halkaisen!»
Vaan Mattipa, tuo sotamiesi,
Hätäpoika ei ollutkaan;
Työn kyllä hän tehneens' tiesi,
Mut vastasi myös teostaan.
»Kuin? Valhetellako voisin?
Hävettää jo, kun epäillään.
Isommassakin syyssä jos oisin,
Ei valhetta sittenkään.»
»Kasakan näin tuossa ma tiellä,
Hän kerskasi virkustaan.
Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä!
Heti läksin mä kilpaamaan.»
Von Essen, se vanhus sorja,
Tuli hehkuva rinnassaan,
Lumipäinen, kookas, norja,
Hän kimmosi kiukuissaan.
»Pois», huusi hän, »lurjus, pian,
Pois tallihin käy takasin,
Ja myötäsi, ratsun sijaan,
Heti ruoska sa tuo tukevin.»
Tuo Matti on mies, joka tuonaan
Oli luoteja kestellyt,
Kuninkaalt' oli saanut muonan,
Vaikk' Essenin leivässä nyt.