Kyllä kynsiä kolotti
Syksykaudet katkerasti
Puristaissa jäistä puuta,
Kiirehen kirokin pääsi,
Vielä viisikin väkistä
Ajalla yhden apajan.
Miehet muutkin, jos minäkin
Tuskassa hikoilimme
Kiireissä kesämenoissa,
Parven aikana parassa.
Parvet ne pakeni kau'as,
Ei saanut syvälle mennä,
Syvän synnyn tietämättä.
Vaikka vartta jatkettihin
Pitkä salko sauvoimeksi,
Ei se seisonut selällä,
Lievillä lahetvesillä.
Tuot' on tehty tuon ikänsä,
Eikä tuosta tuohon tultu,
Eikä miestä meissä ollut,
Suomen suuressa su'ussa,
Satakunnan kuuluissa,
Joka ymmärsi jotakin
Avuksi tämän asian.
Sadan yhdeksän alussa
Kerran yksi kelpomiesi
Katseli Halkokarissa,
Havahti hahen perässä
Värkin vähän mahtavamman,
Joka hahta hallitseepi,
Isot laivat lainehissa.
Ajatteli itseksensä:
Eikös vihko viskattava,
Eli raskas rautahäkki
Auttaisi apajamiestä,
Kalamiestä kannattaisi,
Koska suuret suola-laivat,
Ankarat sota-alukset
Haminoissa hallitseepi,
Valkamissa vallitseepi?
Jopa kantoi rautakangen
Sillä reisulla rekeensä,
Aivan ankkurin varalle,
Kohta tultua kotiinsa,
Puhui selvästi sepälle,
Haastoi tuota Häyriselle:
"Käännä kanki kaksinkerroin,
Keitä kiini kolminkerroin;
Itse ymmärrät paremmin,
Mitenkä pitäis pitimet
Varustaman varren päähän,
Kiini kiehuman kovasti."
Seppo seisoi ja käveli
Vähän ajan arvelussa;
Pisti piippuhun tupakin,
Kaivoi kuonat ahjostansa,
Käski painella paletta,
Löyhytellä lietsotinta,
Lyötti kannen kappaleiksi,
Alkoi kiiellä kipunat
Yli ahjon aika lailla;
Vaan ei Häyrinen hätäillyt,
Eikä suuttunut Sakari,
Lyytinen lymyhyn mennyt,
Kipunoita kiitäviä
Säkeniä siitäviä.
Kuluessa kuuden tiiman,
Ruokavälin väistyessä
Jo tuli kalu kaluksi,
Aivan juuri ankkuriksi.
Naapurit ne ensin nauroi,
Kyläkunta kummitteli
Tuota turhaksi kaluksi,
Joku joukosta sanoopi:
"Elkäte mitänä miehet,
Ehk' on hyö'yksi jokaisen,
Arvattu tämä asia."