Hän teki tekoa tuota
Kokonaista kolme vuotta;
Muuttu orava oriiksi,
Tulipa oronen oiva,
Yli korttelin yh'eksän,
Häntä pitkä, harja paksu,
Lautaset hyvin leviät;
Vaan ei kasvanna kaviat,
Kyllä kynsille kokoa.
Väinämöisen veljenpoika
Arvasi asian uu'en,
Katseli ajokaluja,
Suihtet suuhun, päihtet päähän,
Antoi puntista punoa,
Riimut rautarenkahista,
Teki länget tervaksista,
Luokin karhun kylkiluista.
Ajoi tuonne tunturille,
Meni jäiselle mä'elle,
Pysy kynnet kalliolla,
Ei livennyt liukkahalla.
Ajoi aikansa mäkeä,
Tuuritteli tunturia;
Laskihen Lapin kedolle,
Sille suurelle sileelle.
Siellä ajoi aikalailla,
Aikahollia hojotti,
Lapin kammiot kumohon.
Lapin äijät ne ärisi,
Pienet poikaset porisi,
Ei hän siitä säikähtynyt.
Viimein mielehen majahti,
Äijän tolkkuhun tolahti,
Kuulustella kuoharia,
Saahaksensa salvuria
Orihillensa hyvälle.
Kun ei kuullut kuoharia,
Eikä saanut salvuria,
Innosti itse samassa;
Teki tulen tervaksista,
Pani pai'an palkeheksi,
Alakiven alasimeksi.
Takoi veitsen vuoren alla,
Kirkasti kiven välissä.
Veti sillä veitsellänsä,
Puotti kellukset kedolle.
Ei hän köysiä kysellyt,
Eikä kaatanut oroa,
Teki salvon seisoalta,
Vaan ei suonia sitonut,
Eikä solminut sanoilla.
Veri pääsi vallallensa,
Tulipa puro punainen
Lakeelle Lapin ke'olle.
Ruuna horjaten horusi,
Äijä itki ja porusi
Veren juoksun julman täh'en.
Livahti Vipulan Liisa,
Häilähti tähän hätähän,
Sylkäsi syl'en tulisen
Ruunan reisihin välihin,
Tuli solmut suonten päihin,
Kuivi se puro punainen.
Sanoi äijälle samassa:
"Jos olet itse isäntä,
Mä olen itse emäntä,
Kaksi kauppaa tekeepi,
Omallansa kumpanenkin.
Ota peura, anna ruuna,
Viel' annan vähän väliä,
pikkuruisen päällisiä."
Väinämöisen veljenpoika
Heilutteli helmojansa,
Teki kaupan, ei katunut;
Astui peuran ahkiohon
Ajoi tuonne tunturille,
Meni jäiselle mä'elle.
Äijä parka äkkinäinen
Ei hän ohjata osannut,
Eikä kierteä kiviä,
Eikä pel'ätä petäitä.
Alta ahkio hajosi,
Pää se kiljahti kivehen,
Aivot kaatui kalliolle.
Peura pötkähti takaisin,
Haki vanhan haltiansa.
Liisa arvasi asian:
"Nyt on kuohari kumossa,
Hevoslanko langennunna."
Istui kohta kiirehesti
Ruunan ruskean rekehen,
Haki peuran haltiata.
Tuon hän löysi tunturilta,
Puotti aivot äijän päähän,
Pani päälle peukalonsa.
Pianpa sekin parani,
Tuli aivan terveheksi.
Väinämöisen veljenpoika
Alkoi nai'a ja nahista,
Siitten istuivat yh'essä
Ruunan ruskean rekehen,
Laskivat Lapin ke'olle.
Väinämöisen veljenpoika
Sanoi Liisalle samassa:
"Pane paljolta patahan
Hirven huulta, peuran kieltä,
Kyllä mä hapanta hankin."
Tuotti viinan Torniosta,
Hoiti Oulusta olu'en,
Kutsui vanhan Väinämöisen
Vielä siihen soittajaksi.
Setä vanha siinä soitti
Hau'inluista harppuansa,
Että kalliot kajahti,
Vuoret urkuna ujersi,
Kivet hyppi kankahilla,
Nä'illä pelmusi petäjät.
Häät loppui, väki hajosi,
Väinämöisen veljenpoika
Teki talon ensimäisen
Lakeille Lapin ke'olle.
Siinä vaati vaimoansa,
Likisteli Liisoansa,
Siit' on saatu salvuria,
Siitä kuoharin sikiä.
46. Ilmarisesta.
Itse Seppä Ilmarinen
Kerran kengitti hevosta,
Reistasi rekivetosta,
Vaskesta oli vasara,
Hopeaiset huohtinvarret.
Veisteleepi värkkiänsä,
Käänteleepi kenkiänsä.
Pih'it pikkusen ramahti,
Jopa heilahti hevonen,
Sälkö säikähti äkisti,
Potkasi jalan pitäjän,
Kirvotti kisällipojan
Polviketran porstuahan.