Me olimme kaikki seisoallamme. Cosma astui kalpeana luokseni, laski kätensä olalleni ja sanoi:
»Jeremias, minun mieleni on apea, olen loukkaantunut ja suruissani kuin pelaaja, joka on menettänyt koko omaisuutensa ja huomaa olevansa putipuhdas. Oletko jalomielinen? Tahdotko Eliaan tavoin tarjota nuoren käsivartesi avuksi halpamaiseen tekoon? Se on halpamainen, mutta se tuottaa minulle ehkä huojennusta: tahdon kaataa sulattaa lyijyä Silistrian pashan kitaan. Tule avukseni! Olet minun poikani, saat kiittää minua elämästäsi ja vapaudestasi».
Silloin Floritchica hypähti keskellemme kuin tiikeri ja työnsi meidät kiivaasti toisistamme.
»Valhetta!» huusi hän, silmät pullistuen ulos päästä. »Valhetta! Minua hän saa kiittää elämästään ja vapaudestaan. Hän on kuvitelman tulos, ja nytkö hänen pitäisi uhrata elämänsä haaveelle: olen hänen äitinsä!»
Peräydyimme kaikki kolme kuin saman luodin lävistäminä, Floritchican seisoessa suorana kuin oikeuden jumalatar.
Cosma pyyhkäisi kädellä kasvojaan ja tiedusteli kiihkeästi:
»Kuka olet, sinä arvoituksellinen nainen? Ehkäpä olet kuusikon pieni tshobanitza?… Sinäkö ilmestyit metsästä lapsi sylissä, panit sen tielleni ja katosit jälleen?»
Floritchica pani kätensä ristiin rinnan yli ja vastasi kyynelöivällä äänellä, joka viilsi sydäntäni ja toi mieleeni hänen yöllisen käyntinsä surkeassa colibassani arkontin luona:
»Olen se, joka halusi täyttä onnea, ja jolta silmät huikenivat hänen tahtoessaan uneksia ja katsella avoimin silmin aurinkoa. Sinä, Cosma, olit aurinkoni yhden yöllisen hetken, ja sinä opetit minut ymmärtämään elämää. Senjälkeen olen matkannut maita, noussut Golgatalleni ja palaan luoksesi puhtaampana kuin koskaan ennen: en enää tahdo koko onnea vain itselleni. Voi, sinä et ole kulkenut samaa tietä kuin minä, ja siksi et tunne sääliä. Nouset vääryyttä vastaan vain silloin, kun se kohdistuu sinuun itseesi, ja kun on kyseessä mielitekojesi tyydyttäminen, hävität vaikka koko maailman. Mutta osoitan sinulle, että yhä vielä olet epäjumalani: luulet halpamaisen koston voivan vapauttaa sydämesi vihasta, joka sitä jäytää, ja tahdot häpeällisesti tahrata vereen kätesi, joiden tulisi katkoa kahleita. Lisäksi tahdot tehdä Jeremiaasta alhaisen murhamiehen, kun hänen sydämensä tulisi hehkua vain jaloille tunteille. Hyvä, minä tarjoudun saattamaan teidät Silistrian pashan luo, mutta vain sillä ehdolla, että minua totellaan. Vannokaa tottelevaisuutta!»
»Tottelevaisuuttako?» huudahti Cosma, antaen päänsä painua. »Olkoon menneeksi, Floritchica! Minä tottelen sinua, minä, joka tähän saakka olen totellut vain omaa tahtoani; mutta tämä todistaa jälleen, että olen saavuttanut kuolinvuoteni. Cosma, joka tottelee, ei enää ole Cosma!»