* * *
Naisen hameenlaskoksiin lienee jäänyt jotakin siitä salaperäisyydestä, joka vallitsi maailmaa luotaessa.
Tämä ajatus tuli mieleeni katsellessani Cosman vierellä ratsastavaa Floritchicaa, seuratessani Eliaan kanssa heidän kintereillään. Hän istui kahareisin. Hänen leveä hameensa salli hänen istua vaivatta miehen satulassa, mutta silkkisukkaiset sääret näkyivät polviin saakka, ja nuo sääret olisivat voineet panna pyörälle vaikkapa elämään kyllästyneen erakon pään. Hänen ryhdikäs, mukavaan, hihattomaan liiviin puettu vartalonsa keinahteli varmana ja joustavana hevosen astunnan mukaan, pään käännähdellessä lakkaamatta puoleen ja toiseen ja katseiden tähystäessä rannatonta lakeutta. Ja tietäessäni, että olimme vannoneet hänelle kuuliaisuutta, kysyin itseltäni, missä asusti tahto, joka sai meidät alistumaan; tuossa hennossa päässäkö vai salaperäisessä hameessa, joka peitti kokonaan ratsun selän?…
Hänen vierellään ratsastavan Cosman raskas ruho, jonka käsissä ei enää ollut johto, näytti mielestäni elottomalta. Mitä Eliaaseen tulee, ei hän ollut kadottanut eikä voittanut mitään. Mutta oli kummaa todeta, että tässä naisessa yht'äkkiä ilmeni Cosman tahto ja Eliaan järki.
Ja hän sanoi olevansa äitini! Ja Cosma sanoi olevansa isäni! Ja yhdessä he nyt olivat matkalla selvittämään asiaa, jota en oikein ymmärtänyt, vaatimaan Silistrian pashaa tilille siitä, että tämä oli rakastanut Floritchicaa ennenkuin Cosma tai Cosman jälkeen. Kummin sitten oli! Mikä oli pashan rikos? Ja missä Cosman oikeus? Ja miksi piti miestemme jäädä levottomina odottamaan meitä?
Mitä sekavia mietteitä!
Tunsin kuitenkin oloni kevyemmäksi, kun tiesin Cosman alistuneen, sillä hän oli alkanut herättää minussa pelkoa. Eliaskin näytti tyytyväiseltä. Retkemme tarkoitus ei sittenkään mahtanut olla perin murheellinen, ja minua huvitti ajatus, että saisin tehdä tuttavuutta oikean pashan kanssa, koettuani, millainen oli arkontti.
* * * * *
Pyrittäessä Silistriaan, oli kuljettava lautalla Tonavan yli. Floritchica suuntasi kulkumme valtamaantielle, vaikka olisimmekin voineet seurata pientä paikallistietä, ja kun Cosma huomautti tien vaarallisuudesta, vastasi hameellinen päällikkömme nokkelasti:
»On tosin viisasta ja varovaista valita syrjäisempi tie, mutta tällaisella aukealla tasangolla, missä saattaa nähdä peninkulman päästä, kuinka metsärotta harjaa viiksiään, olisi sivutien valitseminen yhtä viisasta kuin strutsin piilottautuminen, ja vetäisimme siten vain puoleemme ratsupoliisien huomion. Parempi on oikaista suoraan valtatielle, missä kulkevat ne, jotka uskovat olevansa tahrattomia, ja luottaa 'onnen rahtuseen', joka joskus tekee ihmeitä. Tunnetteko tuon tarinan?»