Emme tunteneet sitä.
»Kylläpä näkee, ettette ole käyneet koulua», sanoi hän. »Kerron sen teille. Kaksi miestä taivalsi yhdessä maantietä. Toisella oli'tonni viisautta', toisella 'gramma onnea'. Kun kesäinen yö yllätti heidät kahden kylän välillä, päättivät he nukkua taivasalla. Se, jolla oli 'gramma onnea', veti muitta mutkitta ghebansa pään yli ja heittäytyi maata keskelle tietä. Se, jolla oli 'tonni viisautta', arveli: Jos rattaat kulkevat tästä, ajavat ne ylitseni. Ja hän paneutui maata heinikkoon tien viereen. Myöhään yöllä ajoivat vaunut tietä pitkin. Kun hevoset näkivät tiellä mustan pilkun, pelästyivät ne ja hypähtivät syrjään, polkien jalkoihinsa pellolla makaajan. 'Parempi on hiukkanen hyvää onnea kuin rattaiden täysi viisautta', kuuluu romanialainen sananparsi. Hyvään onneen on meidänkin luotettava lautalle pyrkiessämme. Jos se kieltäytyy auttamasta meitä, voimme aina turvautua pyssyjemme lyijyyn ja ratsujemme koipiin».
Onneksi emme tarvinneet järkeä enempää kuin onneakaan, sillä meille ei tapahtunut mitään, mutta sydämessäni kapinoin tällaista seikkailua vastaan, joka olisi voinut saattaa meidät kahakkaan ratsupoliisien kanssa näin epäsuotuisassa maastossa. Ja, hyvä Jumala, miksi? Rakastimme kaikki Cosmaa. Mitä hän nyt oli saanut päähänsä pashaan nähden?
Kysyin sitä Eliaalta. Hän vastasi:
»Cosma on ehtinyt kuolinvuoteensa. Hän vaatii auringon kulkemaan taapäin ja tekemään tehdyn tekemättömäksi. Se ei käy päinsä. Ja Cosma kuolee pian. Mutta emme saa kieltäytyä mistään, vaikkapa meidän olisi pantava henkemme alttiiksi hänen hulluutensa vuoksi, sillä sanon sinulle, Jeremias, että hulluudella on elämässä suurempi sija kuin viisaudella».
En ollut lainkaan tyytyväinen Eliaan vastaukseen, eikä pashan näkeminenkään enää huvittanut minua, senjälkeen kun tiesin, että meidän ehkä oli uhmattava ratsupoliisia. Olin juuri päässyt orjuudesta ja nyt odotti minua jo ehkä Tonavan toisella puolen uusi orjuus, ehkä kuolemakin.
Minä murjottelin. Cosma huomasi sen pian, arvasi syyn ja näytti surumieliseltä, mutta samalla sankarilliselta. Hän pysähdytti hevosensa, tuli luokseni, ja hänen äänensä rauhallisuus hyyti vereni, kun hän sanoi:
»Vasta viime yönä selitin sinulle, kuinka me suuressa ilossa, samoinkuin suuressa surussakin, jäämme yksin; kukaan ei voi tulla kanssamme. Näethän, että olin oikeassa: Minua on kohdannut mitä suurin suru, ja minä olen yksin. No niin, ystäväni, en pakoita teitä olemaan mukana mielettömässä yrityksessäni. Menkää ja liittykää joukkoomme. Elias tuntee tien. Minä lähden yksin sinne, mihin onnettomuuteni minut johtaa, yksin hevosineni, mukanani vain kaksi pyssyä, neljä pistoolia, jatagaanini, paitani ja kohtaloni…»
En antanut hänen jatkaa. Hypähdin hänen kaulaansa ja suutelin häntä. Hän pysyi kylmänä, välittämättä intomielisestä tunteenpurkauksestani enempää kuin toisten sanoistakaan, heidän vakuuttaessaan hänelle alttiuttaan. Mutta hän ei jättänyt meitä. Ja me ryhdyimme jatkamaan matkaa.
Tasangon laitaan päästyämme oli Tonava yhtäkkiä edessämme jossain tuolla etäällä, harmahtavana, vuolaana, yksinäisenä ja vapaan miehen ystävänä.