Sen nähdessään Cosma kohosi seisoalleen jalustimissa ja alkoi laulaa miehekkäällä ja sointuvalla, mutta kärsimyksen murtamalla äänellä heitukan laulua:
Approche ton bac, péager!
Pour que je passe chez ce gospodar.
Qui est pourri de richesses.
Il est seul comme le coucou:
Neïca est jeune et haidouc.
Tire ton bac un peu en aval,
ou je fenvoie un plomb dans les reins!
[Tänne lauttasi, vartija,
ja vie minut gospodarin luo,
joka on menehtyä rikkauteensa.
Hän on yksin kuin käki:
ja minä olen nuori heitukka.
Annahan lauttasi luistaa,
tai saat lyijyä reisiluihisi!]
Hän oli tuskin lopettanut laulunsa, kun laakson pimennosta tulivat näkyviin ajopelit, alkaen nousta rinnettä, jota me laskeuduimme. Tulimme levottomiksi, mutta samassa huomasimme, että vaunuissa istuikin vain yksi mies, kuuluen näköjään seudun ylimystöön, puettuna länsimaisittain korkeaan hattuun, kovaan irtokaulukseen, housuihin, pitkään takkiin ja saappaisiin. Hänellä oli poskiparta, mutta oli muuten sileäksi ajeltu.
Floritchica sanoi:
»Olkaa rauhassa, minä tunnen hänet, hän on ystävä…»
Cosma kivahti:
»Mitä? Ystäväsikö, tuo variksenpelätin?»
Aatelismies tuli lähemmäs, otti jo etäällä hatun päästään, pysähtyi ja tervehti Floritchicaa mitä huolitelluimmalla romaniankielellä:
»Tervehdin kaikkein kunnioittavimmin tshobanitza Floritchicaa!»