»Anna minulle anteeksi, ja tapa minut, heitä minut vankilaan!»
Hän sanoi: »Minä annan sinulle anteeksi», ja lähti. Kukaan ei rohjennut seurata häntä.
Kotiin tultuaan hän otti seinältä pyhimyskuvan, joka esitti Neitsyt Mariaa Jeesus-lapsi sylissään, sekä kuninkaan, kuningattaren ja kruununperillisen kuvat. Sitten hän kaivoi lapiolla pienen kuopan puutarhaan, pani ne siihen ja hautasi ne multaan.
Tämän jälkeen hän sulkeutui kauppaansa ja heittäytyi sieluineen ja ruumiineen väkijuomien valtaan. Hautauspäivän jälkeen ei kukaan kokonaiseen vuoteen tietänyt, asuiko talossa ketään, vai oliko se autio. Kyläläiset koettivat ohikulkiessaan kurkistaa sisään alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse, ja menivät sitten menojaan. Öisin Anghel kuljeskeli koiransa seuraamana talonsa raunioilla, ja palasi jälleen sisään. Päivisin hän tyhjensi humaltumatta lasin toisensa jälkeen ja katseli, leuka kämmenen varassa, ikkunaverhojen raosta palaneen talon törröttäviä seiniä.
Kun tämä synkkä suruvuosi oli päättynyt, avasi hän jälleen kapakan, toisin sanoen, hän tarjoili yhdelle, mutta ei toiselle, kenenkään tietämättä, mihin hän perusti kieltonsa ja suosionsa. Ohikulkijat kunnioittivat hänen tahtoaan, sillä hänen onnettomuutensa tunnettiin viiden peninkulman laajuudella. Hän ei enää hankkinut uutta tavaraa, sillä kellari oli täynnä viini- ja väkijuomatynnyreitä.
Adrien ja hänen äitinsä olivat ainoat ihmiset, joiden kanssa hän suostui puheisiin. Kauhu sydämessä Adrien tuli pari kertaa tervehtimään häntä sinä vuonna, jolloin hän jälleen avasi myymälänsä. Eno istui aina ikkunan ääressä lukkojen takana, pullo ja pieni lasi edessään, koira vierellään, ja katseli ulos. Rattaat vierivät ohi, kaksi miestä astui maahan ja kolkutti ovelle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, ja miehet menivät tiehensä. Jälleen pysähtyivät rattaat ovelle. Mies huusi rattailta nousematta:
»Anghel! Saako sinulta lasin?»
Ja hän sai.
* * * * *
Mennessään äitinsä käskystä noutamaan Anghel-enoa Adrien muisteli hänen kovaa kohtaloaan ja tuumi: