»Poikanne Aleksanteri Anghel putosi hevosen selästä ratsastusharjoituksessa, ja kuoli vietäessä…»
Paperi heltisi hänen käsistään; hän parkaisi, nousten seisoalleen jalustimissa, ja suistui maahan kuin poikkilyöty pylväs.
Näin Anghel-eno tyhjensi maljan sakkaan saakka.
* * * * *
Olisi luullut, että onnettomuuden mitta nyt oli täysi. Niin ei ollut. Kuolema, joka olisi ollut hänelle vapahdus, ei tullut, eikä kukaan tiennyt, miksi tämä mies ei itse päättänyt päiviään.
Hän ei sitä tehnyt. Mutta hän kuoli hiljalleen, nauttimalla lakkaamatta kaikkein väkevintä viinaa. Hänestä tuli kapakkansa paras vieras.
Tämän hellän isän, kunnon kansalaisen, jumalaapelkäävän miehen vähittäinen rappeutuminen on kaameimpia murhenäytelmiä, mitä näiden rivien kirjoittaja on nähnyt. Tämä on vain näytelmän alkua. Loppu — tarina surusta, joka tappaa sydämen — saa paikkansa toisaalla.
Pojan kuoltua hän pyysi, että tämä haudattaisiin kotikyläänsä. Kaikki kyläläiset saattoivat vainajaa, ja kun kunnialaukaukset pamahtivat kirstua hautaan laskettaessa, lankesivat kaikki kyynelsilmin polvilleen. Kunniavartiona seisovat sotilaat ja upseerit itkivät. Yksi joukosta ei vain itkenyt: isä. Hän seisoi avopäin hattu kädessä haudan partaalla, ja katseli kirstua sen pohjalla. Tällöin nousi kansanjoukosta mies, heittäytyi hänen jalkoihinsa, ja huusi, hänen polviaan syleillen:
»Anghel! Anghel! rukoilen sinua, anna minulle anteeksi! Minä se sytytin tuleen talosi!… Tee minulle, kuten oikeus vaatii! Mutta anna minulle ensin anteeksi!»
Anghel käänsi päätään ja katsoi pitkään jaloissaan makaavaan mieheen, joka vääntelehti kuin tulisilla hiilillä, ja huusi lakkaamatta: