* * * * *
Anghel-eno sai kiittää hengestään laukausta, joka oli haavoittanut yhtä rikoksellista, sekä koiriaan, jotka hän oli menettänyt. Ne olivat pidelleet niin pahoin kahden muun roiston sääriä, että nämä pelkäsivät, etteivät he enää kykenisi pakenemaan.
Ohikulkevat matkustajat tapasivat tuntia myöhemmin verityön uhrin ja rosvon verissään, edellisen pää murskattuna, jälkimmäisen vatsa luodin lävistämänä, mutta molemmat vielä hengissä. Heidät kuljetettiin Brailaan, missä kumpikin pelastui elämälle.
Maattuaan viisikymmentä päivää sairaalassa eno pääsi sieltä heikontuneena, mutta hän oli menettänyt vain verta. Puolta vuotta myöhemmin hän oli menettävä jotakin, joka oli hänelle elämää kalliimpaa: hän menetti molemmat pikku tyttönsä, onnettomuustapauksessa Tonavalla, jolloin suuri joukko ihmisiä hukkui purjehdusmatkalla.
Nyt hän näki läheltä säälimättömän kohtalon mustan käden. Mutta kohtalo oli valinnut tämän miehen antaakseen hänen tuntea kaiken sen kauheuden, mikä sisältyy romanialaiseen sananparteen: hyvä Jumala ei koskaan sälytä ihmisen hartioille raskaampaa taakkaa, kuin minkä hän jaksaa kantaa! Ja kuinka paljon onnettomuutta jaksaakaan voimakas mies kantaa hartioillaan!
Palattuaan kirkosta, missä oli antanut toimittaa messun haudatta jääneiden tyttöstensä sieluille, hän sulkeutui kauppaansa, ja käveli monta tuntia edestakaisin, kädet taskuissa. Sitten hän avasi oven selkoselälleen, astui kynnykselle, sylkäisi kiukkuisesti ikäänkuin jotakin kasvoihin, ja sanoi:
»Tuossa saat, sinä kurja kohtalo! Sinä painat minut maahan, mutta minäpä nousen ylös ja sylkäisen sinua päin naamaa, kas näin!»
Ja hän sylkäisi vielä kerran.
Hänellä oli vielä jälellä poikansa, ainoa liekki, joka valaisi hänen sumusta ja väkijuomista turtuneiden aivojensa yötä. Kohtalo puhalsi liekkiin ja sammutti sen.
Yksitoista kuukautta senjälkeen, kun hänen poikansa oli liittynyt ratsuväenrykmenttiin, ja vuorokausi siitä, kun Anghel oli saanut häneltä kirjeen, jossa hän ilmaisi haluavansa jäädäkin sinne, tämä ihmisistä onnettomin sulki kauppansa, sittenkin onnellisena, ja nousi ratsunsa selkään, lähteäkseen kaupunkiin hankkimaan työmiehiä, jotka nostaisivat talon raunioista. Hän oli tuskin ehtinyt kahdensadan metrin päähän kotoa, kun ratsastava lähetti pysähdytti hänet tiellä ja ojensi hänelle sähkösanoman. Hänen sydämensä ei sanonut hänelle mitään. Hän avasi rauhallisena paperin ja luki: