Leirissämme oli kaikki päinvastoin.
Henkilökohtainen kostoretki, jonka Cosma ja Elias olivat tehneet Brailaan, ja jolloin Cosma oli ampunut harhalaukauksensa, oli saanut viranomaiset liikkeelle, ja me tiesimme, että mieslukuisa Potera oli kintereillämme. Olimme kaksinverroin valppaita. Nukuttiin vain toisella silmällä ja vaihdettiin lakkaamatta leiripaikkaa.
Tämä hermostutti kaikkia, paitsi Cosmaa, joka tuli ja meni edelleen, kuin olisi kaikki ollut mitä rauhallisinta.
Eräänä iltapäivänä hän nousi heti syötyään ja lähti tavanmukaiselle retkelleen.
Elias, joka makasi maassa kyynärpäähänsä nojaten, tekaisi laulun, ja hänen äänensä tuli syvältä kuin haudasta:
»Bade Cosma, uhkarohkea,
sua väijyy… Potera!»
Cosma kääntyi katsomaan ja sepitti vastauksen, ja hänen äänensä tuli vieläkin syvempää:
»Anna väijyä Poteran,
jos tulee, pois ma sen karkoitan!…»
Ja hän nousi ratsulleen.
Seurasimme häntä ratsain kolmenkymmenen askeleen päässä.