Eno istuutui tuolille, veti hänet luokseen ja suuteli häntä, mikä tapahtui ensi kerran hänen poikansa kuoleman jälkeen. Miehekkäällä, mutta murtuneella äänellä, jossa ei enää ollut entistä kantavuutta, hän sanoi lempeästi:
»Olen iloinen nähdessäni sinut, Adrien… mutta miksi sinä itket?»
»Eno… onko se mahdollista?… Sinulla on pääsiäisenä pöydälläsi vain kuiva kannikka… Ei… Koiratkin syövät tänään mesileipää…»
Adrien pyyhki kyyneleitään, ja kun hän jälleen katsahti enon kasvoihin, hymyilivät ne hyvyyttä, tuota sietämätöntä hyvyyttä, mikä säteilee surun tappaman olennon kasvoista. Hänen päänsä oli melkein paljas ja tukka lumivalkoinen. Hänen paitansa ja vaatteensa olivat likaiset, napittomat. Hän vastasi sisarenpojalle entistä sammuneemmalla äänellä:
»Jos tuo yksin on syynä itkuusi, niin rauhoitu toki ja kerro minulle, mitä käyntisi tarkoittaa».
»Tulen kysymään sinulta, vihaatko vielä Dimi-enoa?»
»En vihaa enää ketään».
»Voitko antaa hänelle anteeksi hänen vikansa?»
»Minulla ei ole kenellekään mitään anteeksiannettavaa».
Enon ääni oli yhtä välinpitämätön, kuin jos hän olisi sanonut: »Leipä on pöydällä» tai: »Ulkona on pimeä».