»Kuten arvata saattaa, unohtuu poikanen usein leikkimään. Jätettynä oman onnensa nojaan saa Anghel silloin viheltää hiukan liikaa viinatilkkansa vuoksi. Mutta hän on anteeksiantavainen. Ja toisaalta hänen olisi mahdoton saada ketään pojan tilalle, vaikka hän tahtoisikin. Jumala on lähettänyt tämän kutsumattoman vieraan hoitamaan mädäntyvää miestä, ja veljeni sairaus tuottaa elatuksen pienelle, puhetaidottomalle kerjäläispojalle».
»Neuvon sinua olemaan varuillasi. Kun lähestyt taloa, on sinun ilmaistava tulosi, äläkä yritäkään mennä sisään kysymättä lapselta, sillä tuo vesa elämöi kuin kuuromykkä. Ennenkuin arvaatkaan, saat otsaasi kepistä, joka hänellä aina on kädessä».
Rattaat pysähtyivät tienristeykseen.
»Tästä voit jo mennä jalkaisin», sanoi Dimi.
»Etkö tule kanssani?»
»En, minulla on omia asioitani toimitettavana. Ja muutenkin on parempi, että menet yksin».
Adrien sanoi hyvästi enolleen ja lähti astumaan Anghel-enon kapakkaa kohti, jonka hän kuvitteli ruumishuonetta synkemmäksi.
Tie oli liejuinen, ja jalat upposivat siihen kuin livettävään taikinaan. Hänen edessään ja ympärillään levisi autio, tumma, kylmä, kostea tasanko ja vain siellä täällä näkyi joku valkoinen mökkipahanen sinertävine ikkunoineen. Joka katolta kohosi ilmaan korkeita savupatsaita.
* * * * *
Adrien oli tähän aikaan kaksikymmentäneljävuotias. Kuutena viime vuotena hän oli viettänyt synnyinkaupungissaan kaikenkaikkiaan muutaman kuukauden, oleskellen enimmäkseen Bukarestissa — missä oli ottanut kiihkeästi osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen — ja ulkomailla, tuottaen seikkailevalla elämällään paljon huolta äidilleen ja Anghel-enolle, joka seurasi mielenkiinnolla sisarenpoikansa vaiheita.