Suuri alkoholisti oli koettanut usein päästä keskusteluun tuon kiihkokiertolaisen kanssa, joka yritti kaikkea eikä pysähtynyt mihinkään, mutta ei ollut siinä onnistunut. Adrien näyttäytyi ja katosi jälleen kuin haamu. Tällä kertaa tuli kutsu oikeaan aikaan. Dimi oli tullut rattaineen noutamaan häntä jo varhain aamulla. Hänen oli täytynyt suostua.
Niin, suostua. Hän ei suinkaan lähtenyt kevein sydämin tuon kovia kokeneen miehen luo. Hänen pelkonsa oli valtavampi kuin pääsiäisiltana, veljesten »sovintoiltana». Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänet kutsuttu oikeuden eteen, joka tuomitsi hänet syylliseksi.
»Hänen täytyy viheltää saadakseen ryyppynsä!» Hän pysähtyi, muistaessaan tämän yksityisseikan, joka oli hänen mielestään enon kurjuuden huippukohta.
Märehtien ajatuksiaan ja etenkin kysymystä, miksi sairas välttämättä tahtoi nähdä ja puhutella häntä, hän huomasi yht'äkkiä olevansa kylän toisessa laidassa, sadan askeleen päässä talosta, joka joskus oli ollut kapakka. Silloin hän hidastutti käyntiään ja tarkasteli seutua, mielenliikutuksen salvatessa hänen hengitystään. Hänen uteliaat katseensa etsivät ennenkaikkea tuota kummaa, lapsekasta sairaanhoitajaa ja Kerberosta, joka oleili aina ulkosalla. Hän tähysteli lyhytnäköisillä silmillään talon ympäristöä. Siellä ei liikkunut ketään. Etäällä, Galatziin vievällä maantiellä huutelivat ajajat toisilleen, ja lukemattomat korpit lentää vaapottelivat kehässä lyijynharmaan taivaan alla, tehden aution seudun vieläkin synkemmäksi.
* * * * *
Adrien lähestyi taloa kuin syyllinen tai varas. Hän huomasi, että kapakan katto oli osittain korjattu uudella ruokilla. Iso vaja, joka, ennen oli antanut suojaa matkamiesten hevosille, oli poissa. Sen paikalla oli nyt vain kostunut, maan tasalle painunut olkikasa. Talo itse oli laskehtinut matalammaksi entisestään, ovi ja molemmat ikkunat olivat kallistuneet vinoon, menetettyään pystysuoran asentonsa. Mitä ikkunaruutuihin tulee, olivat ne vieläkin likaisemmat kuin tuon kauniin, palaneen talon ikkunat, jotka Anghel-eno kerran oli rikkonut.
»Täällä tekee siis kuolemaa mies, joka rakasti niin suuresti siisteyttä!» ajatteli Adrien.
Kun lasta ei näkynyt missään, suuntasi Adrien askeleensa ovelle. Samassa tuo kummallinen vartia kohosi olkikasan takaa, huitoen kepillään ja lasketellen virtanaan käsittämättömiä sanoja, mikä oli kuin selkäänsä saaneen koiran ulinaa. Adrien jäi rauhallisena seisomaan tämän vähemmän tavallisen ilmiön eteen. Verhonaan polviin saakka ulottuva risainen liivi, seisoen siinä pitkäkoipisena kuin haikara, paljain, loan peittämin jaloin, tämä poikanen jaksoi vaivoin kannattaa ohuen ja ikäänkuin venyneen kaulansa varassa suunnatonta, kurpitsan muotoista päätään, joka heilahteli lakkaamatta hänen olkapäillään. Hän herätti Adrienissa vain ihmettelyä.
»Tahdon tavata enoa», sanoi hän, täynnä inhoa.
Vastaukseksi tuo epäsikiö sulki häneltä tien ja kohotti keppinsä lyöntiin, mutta nähdessään vieraan pysyvän paikoillaan hän avasi oven, pujahti sisään ja salpasi sen sisäpuolelta.