Adrienia puistatti. Ääni ei ollut ihmisen, ei Anghelin miehinen ääni, vaan muistutti eniten tuberkuloosiin kuolevan lapsen vikinää.
Hän nousi ja jäi nöyränä, hattu kädessä, seisomaan keskelle huonetta, kasvot käännettyinä sairaaseen. Tuo mies ei ollut Anghel-eno, vaan vanhus, jolla oli muumion kasvot, suunnattoman suuret, loistavat, luonnottomat silmät, jotka katselivat kuopistaan kuin kuilun pohjalta, pitkä, veitsenteräksi ohentunut nenä, kuivettuneet huulet ja ammottava suu. Valkea hiuskiehkura kiersi niskaa korvasta toiseen. Parta, joka aikoinaan oli ollut kihara ja kiiltävän musta, oli nyt vain savunharmaa, takkuinen villakuontalo. Luurankomaiset käsivarret, jotka pistivät esiin likaisen liivin hihoista, oli kaikki, mitä näkyi peittojen, säkkien ja risaisten ghebain muodostamasta ryysykasasta. Siinä koko Anghel-eno… — — —
»Istu… tuonne… tuolille. Inhoatko minua?…»
»En, eno, olen onneton nähdessäni sinut tuollaisena».
»Sinä olet onneton… Miksi?… Enhän minäkään ole onneton».
»Mutta sinähän kärsit varmaankin kauheasti».
»Erehdyt, Adrien… En kärsi enää. Vain pääni elää; mitä muuhun tulee… en tiedä siitä mitään. Muu… on mennyttä. Mutta pää!… Mikä ihmeellinen laitos!»
Hän oli hetken vaiti, katsellen tiukasti sisarenpoikaansa, ja sanoi sitten täynnä vakaumusta:
»Minun piti kuolla jo kolme päivää sitten… sillä minulla ei enää ollut mitään ajateltavaa, kun Jeremias tulikin illalla kertomaan minulle, että sinä olit kotimatkalla… Ja silloin maltoin mieleni ja jäin odottamaan».
»Eno! Mitä sanotkaan? Kuolemaa ei voi pidättää, kun se tulee, eikä se myöskään tule, milloin halutaan. Vai aioitko itse lopettaa päiväsi?»