»Niin, niin», myönteli Anghel hyväntahtoisesti, »minäkin tunnen tuon luonnon lain. Mutta sanohan, Adrien, sinä, joka olet lukenut niin paljon kaunista kirjoistasi, oletko varma siitä, että maailma on jo kaiken oppinut?»
»Oi, ei!» huudahti Adrien, »on vielä paljon opittavaa!»
»Hyvä… Ja tässä saat Anghel-enoltasi yhden opin lisää: ajatus on yhtä voimakas kuin kuolema. Se ei sitä voita, mutta se voi kiusoitella sitä».
Nuori mies arveli sairaan olevan sekaisin, ja kuunteli häntä vain kohteliaisuudesta. Hän näki hänen paljaalla päälaellaan joka suunnalle haarautuvia arpeutuneita viiruja, jotka olivat peräisin tuosta kauheasta murhayrityksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut omassa myymälässään.
»Sinä katselet ruhjottua päätäni», sanoi Anghel. »No niin, miehelle, jonka ajatuksen voima on heikko, olisi siinä ollut kylliksi kuolla kahdestikin, sillä ajatuksesta riippuu kuolema. Kun tuho lähestyy, nousevat voimakkaat aivot vastarintaan, taistelevat, käyvät sotaa kuolemaa vastaan ja pitävät joissakin tilanteissa kuolinhetkeä loitolla, viivästyttävät sitä. Niinpä minäkin tuona päivänä, jolloin vuodatin vertani, olin tietoinen siitä, että tainnostila oli vastustamattomasti tulossa, uhaten uuvuttaa minut uneen. Ja vaikka näennäisesti olinkin tainnoksissa, pitivät aivoni puoliaan, ymmärsin kaikki, mitä lääkärit sanoivat enkä hetkeksikään antanut olemattomuuden saada ylivaltaa. Se olisi saattanut käydä ikuiseksi! Ajatukseni riippuivat lakkaamatta elämässä».
* * * * *
Anghel keskeytti hetkeksi puheensa vetäistäkseen henkeä. Adrienista tuntui siltä, kuin olisi hän katsellut palsamoitua faraota Kairon Bulac-museossa, faraota, joka ei enää räpäyttänyt selkoselälleen jääneitä silmiään. Kasvojen luusto näkyi selvään liikkuvan, kuivettuneen, kuultavan nahan läpi, joka peitti niitä kuin ohut pergamentti, uhaten repeytyä vähimmästäkin liikkeestä.
Ja kas, seinänpuolinen, piilossa ollut käsi kohosi hitaasti ja vei suulle tinapillin, joka oli kiinnitetty nuoranpätkällä pikkusormeen. Vakavana Anghel-eno puhalsi muutaman lyhyen vihellyksen. Saattoi hyvin huomata, ettei ilma tullut keuhkoista, vaan yksinkertaisesti suusta. Käsivarsi lepäsi rintaa peittävällä säkillä. Synkkinä ammottavat silmät tuijottivat Adrieniin kiihkeästi, kuin tahtoen naulita hänet seinään.
»Eno», sanoi Adrien silloin, nousten seisomaan, »haluatko jotakin?»
»Pysy paikoillasi! Et osaa palvella minua».