Nyt lennähti ovi auki kuin tuulen työntämänä, ja raju sairaanhoitaja syöksähti sisään. Isäntä ja palvelija katsoivat muutaman sekunnin toisiaan, sitten viimemainittu otti sängyn jalkopäästä viinapullon, täytti pienen lasin ja tyhjensi sen sairaan suuhun. Tämän tehtyään hän katosi jälleen!
Adrien oli katsellut näytelmää äänettömänä. Hän odotti enoltaan selitystä. Viimemainittu jatkoi hellittämättä samaa ajatuksenjuoksua, sanoen:
»Näen sinun kuuntelevan epäuskoisena ja kohteliaana puheitani. En siitä loukkaudu: on vaikea ymmärtää sellaista, jota ei ole kokenut. Kuulehan siis… Kolmeen vuoteen en ole noussut jaloilleni tältä vuoteelta. Kolme talvea, kolme kevättä, yhtä monta kesää ja syksyä olen selälläni maaten katsellut mustunutta kattoa. Tämä on kaikkein voimakkaimmin eletty ajanjakso elämässäni. Kokonaiseen vuoteen olen tuskin syönyt tai nukkunut, ja nyt puolena vuotena en lainkaan: ei leivän murua, ei unen hiventä. Mutta minä juon, juon viinaa. Päivisin lapsi kaataa sen kurkkuuni, kuten juuri näit. Jotta en menehtyisi öisin eikä minun tarvitsisi herättää poloista raukkaa, imen alkoholilla kostutettua sientä, jonka näet tuolla pöydällä. Aamuun mennessä ovat huuleni imeneet sen kuivaksi, polttaneet sen».
Adrien peitti käsin kasvonsa ja huudahti:
»Eno, kuinka kauheaa on elämäsi!»
»Sanoitko kauheaa, poikaseni? Kauheaako? Ehkä … Mutta se on johdonmukaista, kohtaloni mukaista… Ajoin takaa täydellistä onnea, helppohintaista onnea, turhamaisen ja ylpeän lihan tyydyttämistä… Ja sen saavuttamiseksi taistelin kiihkeästi. Taisteltuani kaksikymmentä vuotta sain omakseni kauniin naisen, joka nukahti syödessään; komean talon, joka paloi poroksi kuin olkihökkeli; karjaa, joka katosi teille tietymättömille; lapsia, jotka kuolivat pois; rahaa, joka houkutteli kimppuuni murhamiehet, ja puhtaan paidan, joka on likainen seuraavana päivänä. Kaikki tämä vain tämän ruumiin vuoksi, joka on irtautunut päästäni, joka on minulle yhtä vieras kuin sitä peittävät rievut, tämän mätänevän ruumiin vuoksi, joka on vain haaska! Elin kokonaisen ihmisiän, neljännesvuosisadan, tämän ruumiin orjana, jota tahtoisin nähdä korppien raatelevan, niinkuin madot kalvavat sitä nyt, enkä hetkeäkään huomannut, että minulla oli pää, aivot, valo, johon mätä ja madot eivät pysty…»
* * * * *
Sairas oli ponnistuksesta uupuneena kauan vaiti. Adrien saattoi tuskin sietää hänen katsettaan, joka näytti kuin syyttävän häntä jostakin. Ja niin olikin.
»Adrien», sanoi eno, »olen kutsunut sinut luokseni, saadakseni sanoa sinulle, että olen sinuun tyytymätön!»
Tämä puhuttelu, joka oli kuin piiskan isku, sai Adrienin hätkähtämään ja hän huudahti: