»Oli kysymyksessä äitisi uudelleen naittaminen, ja minä kannatin ystävääni Nikolaita, joka myöskin oli saapuvilla, ja oli melko varakas talonpoika ja lapseton leskimies. Jeremias ja Costa olivat läsnä tukeakseen hänen pyrkimyksiään ja avustaakseen minua. Mutta äitisi ei ollut aivan vapaa. Aikoja sitten oli Dimi, tuo veljellinen vekkuli, kaikessa hiljaisuudessa asettanut vaaliin oman suosikkinsa, joka niinikään oli nimeltään Nikolai, muuten perin miellyttävä mies, kalakauppias Brailasta, joka ansaitsi hyvin ja eli huolettomasti. Paitsi Dimiä, kannatti hänen ehdokkuuttaan saksalainen serkkumme Tudor, jota kaikki pelkäsivät hänen villin luontonsa ja herkulesmaisten voimiensa vuoksi. Tudor ja hänen Nikolainsa olivat kuin veljekset.

»Ja näin me istuimme pöydässä vastakkain vannoutuneina kilpailijoina, neljä minun puolellani ja kolme Tudorin, mutta Tudor vastasikin helposti kahta kaikkein voimakkainta miestä. Äitisi istui heidän puolellaan, mutta en tiedä, missä määrin heidän Nikolainsa miellytti häntä, enkä sitäkään, millainen heidän suhteensa oli. Kuitenkin tiedettiin, että hänen oli vaikeassa asemassaan usein täytynyt alistua ottamaan vastaan antimia, joita kalakauppias lakkaamatta tuhlaili hänelle.

»Ja mikä kummallinen olento olikaan tuo sisarparkani!… Kolmikymmenvuotiaana hän oli kaunis kuin vastikään naimisiin mennyt tyttö, luonteeltaan miellyttävä ja iloinen ja osasi laulaa ja tanssia viehkeästi, mutta kävi töykeäksi ja turmeli hauskimmankin seuran mielialan, niinpian kuin tuli kyseeseen hänen uudelleen naittamisensa. Ja tämä kaikki vain sinun tähtesi: ajatellessaan, että uusi aviomies saattaisi olla tyly sinua kohtaan, hän muuttui villiksi kuin naarasleijona. Sinun kauttasi hänet joko saavutti tai menetti, ja sinusta tuli kompastuskivi tuonakin iltana.

»Ystäväni Nikolai rakasti sinua ja tuli usein luoksemme vain leikkiäkseen kanssasi. Te olitte toverukset, ja se oli valtti meidän hyväksemme. Tuona jouluiltana Nikolai toi sinulle makeisia vuoteeseen, missä nukuit ja havahduit aina sen mukaan, kuinka huoneessa meluttiin. Tämä miellytti äitiäsi ja kiihdytti toisen mustasukkaisuutta, joka tietämättä, miten lopettaisi leikin, veti taskustaan kultarahan ja heitti sen sinulle, sanoen:

»Kas noin, Adrien, tuolla saat ostaa koko kilon makeisia!»

»Niinpä niin… mutta ne hajuavat kalalta!…» vastasi ystäväni, vihjaten hänen ammattiinsa, jota nuoret tytöt inhosivat.

»Se hajuaa kuitenkin paremmalta kuin lantatunkio!» vastasi edellinen, taputtaen talonpoikaa selkään.

»Nämä sapekkaat sanat putoilivat puoliyön maissa, kun viini yksin oli vastuussa puheista. Tudorin kiukku kuohahti helposti. Ja peloittavinta oli, ettei hän ollut lainkaan humalassa. Vakuuttautuakseni hänen tilastaan minä pistin taitavasti jalkani eteen, kun hän nousi lähteäkseen ulos: hän ei kaatunut». — — —

Anghelin henkeä salpasi. Kertominen uuvutti häntä. Hän vaikeni äkkiä. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet enemmän mielenliikutusta kuin väsymystäkään. Sama jähmettyneisyys, samat kaameina ammottavat silmät. Ja taas hän vihelsi elämänsä pidentäjää ja sai viinatilkan. Sitten hän jatkoi reippaammin:

»Kun nyt mietin ja tutkistelen rauhassa ihmiselämän intohimoja, kysyn itseltäni, emmekö sittenkin ole vain marionetteja paholaisen käsissä, joka pitelee nuoran päästä ja tanssittaa meitä mielensä mukaan. Sillä jos meillä tuona iltana olisi ollut järki hiukankin paikoillaan, olisi meidän täytynyt nähdä, että äidilläsi oli yhtä vähän halua mennä naimisiin kuin hirttää itsensä. Mutta viini ja sydäntemme rajuus veivät meistä voiton, ja sana sanalta kävi selvemmäksi, ettei enää ollutkaan kysymys jonkun naittamisesta, vaan että haluttiin yksinkertaisesti vain iskeä yhteen, iskeä sokeina ja kuuroina.