»Äitisi puolestaan — jolle tuotti pirullista huvia kiihoittaa miehet toisiaan vastaan, ja jonka vuoksi moni hänen nuoruudessaan oli puhkaisuttanut päänsä — avusti niin hyvin paholaista, että veremme syttyi tuleen, ja tuo tuli oli vähällä tuhota hänetkin. Tuntien kalakauppiaan mustasukkaisuuden hän kylvi hämminkiä molempien Nikolaiden mieliin laulamalla erästä tunnettua laulunpätkää, jossa nimi Nikolai toistui joka säkeen lopussa:
»Ai, ai, ai, suutele mua, Nikolai!…
»Niin, suutele mua, Nikolai, mutta kumpi heistä?… Ja kun kukin pani parastaan jouduttaakseen kahakkaa, kiusoitteli minun Nikolaini kaimaansa, vilkutti silmää ja polki pöydän alla äitiäsi jalalle. Tudor ulvoi:
»Lempo vie!… pian räjähtää!…»
»Niin, serkku!», huudahdin minä. »Räjähtääpä totisesti!»
»Äitini nousi paikoiltaan. Ollen järjestelevinään pöytää hän kokosi kaikki veitset ulottuviltamme, mutta huomatessaan, että Tudorilla yksin oli kauhea puukko vyöllä, hän pyysi sitä häneltä, sanoen:
»Tudor! Lapseni!… Anna minulle puukkosi!»
»Ylpeänä Tudor veti puukon tupesta ja heitti sen oveen. Vanhus nouti sen sieltä. Sitten hän toi vihkivettä, siroitteli sitä huoneeseen, poltti suitsutusta ja rukoili:»
»Kaikkivaltias Jumala! Aja pois saastuttaja tästä huoneesta, jossa se heiluttaa häntäänsä ja villitsee mielet!… Herra, karkoita se kauas erämaahan!… Armahda meitä syntisiä, Poikasi nimessä, joka on syntynyt meille tänään!»
Ja kääntyen äitisi puoleen hän sanoi rukoilevasti: