»'Rauha teille, te pahantekijät!'
»'Ja olkoon tämä rauha teidänkin kanssanne, te irstaat naiset! Sinä, Jeremias, heitä aseesi, sillä olkoonpa loukkaus millainen tahansa, pappi ei nouse kostoon omassaan eikä toisten talossa!… Jumalan asia on tuomita oikea ja väärä… Ja siinä kaikki, mitä minulla on sanottavaa sinulle, sinä sydämetön, häpeämätön ja säälimätön mies. Mutta sinulle, Anghel, haluan puhua enemmän, sillä sinulta ei puutu sydäntä, hävyntunnetta eikä sääliä. Anghel, minä tiedän, että olet onneton kodissasi… Mutta etsitkö lohdutusta toisten onnettomuudesta? En puhu itsestäni. Minä jaksan kantaa ristin, jonka Herra tekee päivä päivältä raskaammaksi, rangaistakseen heikkoa lihaani siitä, että himoitsin lihan nautintoa, muistuttaakseen minulle, että kaunis nainen, jolta puuttuu järkeä, on kuin kultarengas sian kärsässä. Mutta katso tätä nuorta miestä, josta Jumala vihassaan on tehnyt vävyni, ja joka vapisee kuin kuollut lehti, nähdessään että hänen avio-onnensa on saanut kuolettavan iskun, ja tuon iskun olet antanut sinä, jolta ei puutu sydäntä, häpyä eikä sääliä… Anghel, katso häntä, ja paina mieleesi, että ankara ojennus odottaa sitä, joka poikkeaa oikealta tieltä!… Minäkin poikkesin siltä tieltä, tahtoessani yksin omistaa tämän naisen, jonka Jumala oli tarkoittanut kaikkien yhteiseksi… Ja tässä minä saan ojennukseni… Tämä nuori mies on poikennut tieltä hylätessään kunniallisen rakkauden ja avatessaan sylinsä tytölle, jonka tulisi olla yleinen, minun tyttärelleni… Ja hän saa ojennuksensa. Sinä, Anghel, saat myöskin omasi! En toivota sinulle pahaa, mutta paha on sinussa itsessäsi, sillä joskin on inhimillistä langeta saastaan, jota luulee puhtaudeksi, ei ole sallittua heittäytyä ehdoin tahdoin sen saastutettavaksi. Lähtekää! Olkoon rauha teidän kanssanne, mutta peljätkää Jumalaa ja matoja, jotka eivät koskaan nuku… [Romaniankielellä: vermii cei neadormiti, valvovat, ikuisesti hereilläolevat madot.]
»Kuulitko, Adrien?… Valvovat madot! Kas täällä ne ovat!… Ne ovat täällä riepujen alla, jotka peittävät niitä ja elävää raatoani… Ne ovat jäytäneet minua hitaasti kokonaisen vuoden… Ja tuona vuotena on elänyt vain pääni, aivoni…
»Anghel-eno on mennyttä!… Kaikki on sortunut! Ei ole jälkeäkään enää hänen kauniista talostaan, kauniista lapsistaan, puhtaasta paidastaan ja kiiltävistä saappaistaan… Sortunut on ruumis, joka ei koskaan ollut tuntenut väsymystä eikä sairautta!… Ja mitä julmien murhamiesten ei onnistunut tuhota, sen tuhoavat nyt alati valvovat madot!…
»Vain aivot yksin pitävät puoliaan… Ne ovat minulle sammumattomana lyhtynä loputtomassa yössä, yössä, joka alkoi sinä iltana, jolloin poikani laskettiin hautaan… Mutta lyhty on alkanut loistaa… Eikä öljyä ole enää ollut muuhun… Kaikki vain tuota liekkiä varten… Ja näin olen löytänyt pelastuksen…
»Sataviisikymmentä naulaa arvotonta multaa, joka tahtoi hallita maata! Kas tässä se nyt makaa liikkumattomana!… Niin paljon tarpeita, niin paljon pyyteitä, niin paljon riehuntaa, ja niin vähän iäisyyttä!… Herra, kuinka oletkaan ollut taitamaton luodessasi taideteostasi! Pää yksin olisi riittänyt. Missä muualla paitsi aivoissa olen löytänyt äärettömyyttä? Ja kun ajattelen, että tuo äärettömyys, tuo ainoa, mikä meissä on iäistä, oli typistetty olemattomiin, poljettu kuin hiekkajyvä olemukseni uumeniin! Koko talo täynnä melua… Suuri kirstu, joka sulkee sisäänsä ihmisen yötä ja päivää… Olkivalkea, jonka pitäisi valaista koko temppeli, mutta joka vain savuaa, tukehduttaa ja tekee siellä asumisen mahdottomaksi…
»Näinä seitsemänä vuotena olen ajatellut kaikkea, mitä ajatella saattaa… Olen lukenut kolmeen kertaan Vanhan ja Uuden Testamentin.
»Salomon sanoo yhdessä ainoassa saarnassaan kaiken, mitä elämästä on sanottavaa. Ei voisi sanoa paremmin eikä enempää, vaikka puhuisi pysähtymättä kymmenentuhatta vuotta. Eikä kuitenkaan ole vähemmän totta, että sekin on turhuutta, ja tuulen takaa-ajamista! … Sitä vähäistäkään onnea, jonka tämä viisas löytää, ei ole olemassa. Elämässä ei ole kysymys onnen löytämisestä, vaan sen säilyttämisestä; mutta pysyväisyyttähän ei ole elämässä… Pääasia on muuten tietää, mitä hyötyä siitä olisi…
»Ja siksi minä olen luopunut elämästä ja kääntänyt katseeni kuolemaa kohti…
»Ihminen on kuollut siitä hetkestä lähtien, jolloin mikään ei enää tuota hänelle iloa… Olen ollut kuolleena jo kolme vuotta… Mutta vapaa olen ollut vain puoli vuotta, siitä päivästä alkaen, jolloin silmäni avautuivat iäisyydelle… Silloin löysin sen, mikä pysyy… Päivä ja yö on minulle yhtäkaikkista. Olen kaikkialla, näen kaiken, tunnen kaiken, eikä mikään koske minuun. Ilo ja suru ovat esteitä vapautemme tiellä…»