Adrien piti parhaana ilmaista ajatuksensa:
»Eno, ei mikään tieto voi lannistaa suurta intohimoa, lannistamatta samalla itse ihmistäkin…»
»Mitä tarkoitat lannistamisella?» kysyi Anghel väsyneesti.
»Sanon lannistuneeksi ihmistä, joka pakottautuu elämään toisenlaista elämää, kuin mihin hän tuntee olevansa määrätty».
Anghel ravisti päätään ja sanoi:
»Sellainenko on lannistunut ihminen? Ja miksi nimität ihmistä, joka ei pakottaudu muullaiseen elämään, kuin mihin hän on määrätty?»
Adrien ei uskaltanut kiihdyttää sairaan mieltä, vaan vaikeni; mutta tämä kysyi uudelleen:
»Miksi nimität häntä, poikani? Etkö tahdo vastata?… Eikö ihminen, joka ei tahdo pakottautua muuhun elämään, kuin mihin hänet on määrätty, ole Anghel-enon kaltainen?… Tunnetko tuon Anghel-enon? Tahdotko tietää, kuinka hänelle kävi, eläessään elämää, johon hänet muka oli määrätty… No niin, Adrien, nosta peitto päältäni!… Kas niin, ota pois nämä rievut, ja katsele Anghel-enoa, joka ei ymmärtänyt pakottautua muuhun elämään, kuin mihin kohtalo oli hänet määrännyt! Ota pois peitot ja katsele, poikani! Näkemäsi tekee sinut vakuutetummaksi kuin tuhannet puheet! Ota peitot pois!»
»Säästä minua, eno… Minä pelkään», sammalsi Adrien.
»Käsken sinua ottamaan pois peitot ja katselemaan minua!» huusi Anghel viimeisillä voimillaan.