»Suo anteeksi, eno, sääli minua!»
Vavisten sai Anghel vaivoin viedyksi vasemman kätensä huulilleen ja alkoi viheltää. Poika riensi heti saapuville ja aikoi täyttää lasin.
»Ei… Ei sitä… Puhdista minut ensin», sanoi sairas.
Hullu alkoi heitellä vimmatusti riepuja hänen yltään, ja sitä mukaa kuin ruumis paljastui, täytti ruton löyhkä huoneen. Kun viimeinen peitto oli poissa, huusi Anghel:
»Tule lähemmäs, Adrien, ja sen hellyyden nimessä, jota aina olen tuntenut sinua kohtaan, katso tänne!»
Adrien lähestyi kauhun valtaamana, ja mielipuoli väistyi syrjään, jääden kuin vartia seisomaan vuoteen jalkopäähän. Mutta Adrienin silmät ehtivät tuskin vilahdukselta nähdä luut, joiden paljaat päät pistivät esiin repeytyneen nahan alta, kun hän jo peitti käsin kasvonsa ja syöksyi ovelle, huutaen:
»Kauheaa!… Kauheaa!… Tuoko on Anghel-eno?»
* * * * *
Samassa astui huoneeseen kaunis, vanha mies, jonka kasvot olivat synkät ja parroittuneet ja vartalo vanttera. Adrien töytäsi hänen leveää rintaansa vasten. Vieras sulki hänet syliinsä.
»Mitä nyt, Adrien? Pelkäätkö enoasi?»