»Ei mitään vahinkoa», sanoi hän. »Tulehan, niin syleilen sinua, ei hellyydestä, — se on naisten asia, — vaan siksi, että olet pelastanut henkesi: jos tulisit rammaksi, hukuttaisin sinut, sillä kykenemättömät tekevät elämän ahtaaksi ja luovat turhan varjon maahan».
Ja hän suuteli minua molemmille poskille. Elias levitti minulle sylinsä riemastuksella, joka ei ollut hänen tapaistaan:
»Tule, niin minäkin suutelen sinua, sillä hän olisi aivan varmaan hukuttanut sinut!»
Tuli hiipui hiljalleen. Kasvot peittyivät pimeään. Piilimetsikkö ympärillämme tuntui hiipivän lähemmäs meitä, kuin peläten joutuvansa Tonavan pyörteisiin, joka vyörytteli vaahtoisia aaltojaan yön pimeässä.
Cosma heittäytyi pitkälleen, maaten kuin puunrunko maassa, ja puhui matalalla äänellä:
»Veli ja poika ovat merkityksettömiä sanoja, kuten isä, äiti ja sisar. Kysytäänkö koskaan, kuka on koiran isä? Me tulemme maailmaan, Jumala ties miten, siinä kaikki. Vain yksi varmuus on olemassa, ja se on äidillä, joka näkee lapsen syntyvän kohdustaan. Hän yksin voi sanoa: se on minun lapseni. Lapsi ei voi sanoa: se on minun äitini. Mistäpä hän tietäisi? Jokainen imettäjä on äiti lapsen silmissä, joka katselee häntä, tapaillen hänen rintaansa. Niinpä sanotaan Eliaksella ja minulla olleen saman isän, jolla oli kolme vaimoa, ja kaksi näistä oli äitejämme. Ja me olemme siis veljeksiä! Mutta mitäpä me tiedämme? Lapsina näimme miesten ja naisten kujeilevan kodissamme tavalla, mikä kummastutti palvelusväkeäkin. Eräs tomppeli, joka sanoi olevansa haaremin isäntä, levitti kaiken voin omalle leivälleen, korjasi itselleen kaikki rahat ja tahtoi yksin vallita talon koko naisväkeä. Meidän muiden hän käski rukoilla, ja hän rukoili itsekin, piru ties miksi. Eräänä päivänä minä lähestyin pikku tyttöä, joka sai vereni kuohuksiin; sain selkääni. Tyttö oli sisareni, sen ja sen naisen lapsi, sanottiin minulle. Isäksi mainittiin aina tuo sama hölmöläinen. Mutta mistä olisin sen tietänyt? Ja miksi minun piti välttämättä tietää se? Erään kerran Elias otti kahmalollisen rahaa ja antoi ne miehelle, jonka talo oli palanut eläimineen, työkaluineen ja kaikkineen; Eliasta piestiin veriin asti. Koko talo hyväksyi tämän rangaistuksen, pientä tulisilmäistä sisarta lukuunottamatta. Hän sai vuorostaan selkäsaunan siksi, että ajatteli toisin kuin muut. Mutta tuli päivä, jolloin ruumiini oli painava kuin lyijy. Silloin me yksissä neuvoin Eliaan kanssa panimme talon ylösalaisin, otimme rahat, annoimme aika löylyn niinsanotulle isällemme, ja painuimme metsiin. Niin, Jeremias, Elias on veljeni, ei siksi, että meillä on sama isä, vaan siksi, että elämme samoissa metsissä. Ja sinä olet poikamme ja veljemme, siksi että olet sen arvoinen: sinä, niinkuin mekin, rakastat raikasta ilmaa, joka pieksää kasvojamme; hevosta, joka lentää kohti vapautta; pyssyä, joka tuottaa tuhoa tyhmälle vihamiehelle; kuohuvaa viiniä ja mehukasta ruokaa; hyvää piippua ja kapinoitsijan kättä. Myöhemmin saat tuta vieläkin erään nautinnon, jonka sinulle tuottaa nainen, ja joka on edellisten veroinen. Silloin veresi liikahtaa ja sinä teet paljon pahaa ympärilläsi. Mutta sekä paha että hyvä ovat saman elämän voimia, ja elämä välittää vähät siitä, mitä ajattelemme tai mikä meille soveltuu. Sille ovat kärsimys ja nautinto vain saman sokean tuulen puhalluksia. Ohjaa venettäsi parhaan taitosi mukaan, elä ja kuole». — — —
Hevonen päästi äänekkään hirnahduksen. Cosma painoi korvansa maata vasten ja kuunteli; sitten hän nousi, otti pyssynsä ja lähti tarkastuskierrolle. Tanner vaikeroi hänen askeltensa painosta. Elias katseli hänen menoaan, otti piipun suustaan, sylkäisi ja alkoi kertoa osapuilleen seuraavasti:
»Saat kiittää sattumaa täälläolostasi. Ilman tuota sattumaa olisit jäänyt maan orjaksi, sorretuksi, kunnes sydämesi jonakin päivänä olisi noussut kapinaan, sillä sen se varmasti olisi tehnyt: suden pennusta ei ole talon vartiaksi. Cosma siitti sinut seurauksia ajattelematta, niinkuin hän aina tekee verensä kirouksesta. Mutta tämä kirous ei ole heikkoutta. Se on voimallinen kuin demoni, vastuunalainen kuin se, tietoinen kuin se. Eräänä päivänä olimme leiriytyneet metsäiselle kunnaalle ja olimme kumpikin tyytyväisiä elämään, kun alkoi kuulua paimenhuilun ääni. Me kuuntelimme ihastuneina. Sävel tuli lähemmäs, käyden yhä selvemmäksi, sitten puhkesi naisen ääni laulamaan, ja tämä saattoi meidät vieläkin tyytyväisemmiksi. Cosma huudahti. 'Se on nuori paimenpoika, ehkäpä paimentyttö'. Ja samassa tanner vapisi. Hypähdimme seisomaan. Edessämme seisoi nuori maalaistyttö, pidellen kädessään huilua ja mitellen meitä katseillaan. Aluksi hän ei sanonut mitään, katselihan vain meitä suurilla mustilla, pahanilkisillä silmillään. Näytti siltä, kuin olisivat pronssinruskeat kasvomme luoneet heijastuksen hänen ahavoituneille kasvoilleen. Hänen säärensä ja jalkansa olivat paljaat ja auringon paahtamat. Katselin häntä mielihyvin, mutta Cosman veri kuohahti, hänen leukansa värähteli halusta ja parta tutisi. Nuori paimentyttö pisti kädet selkänsä taa, otti askeleen eteenpäin ja sanoi, silmäillen uhmaavasti Cosmaa: 'Sinäkö olet Cosma?' Puhuteltu vastasi: 'Olen Cosma ystäville ja Cosma vihamiehillekin!' 'Oho!' huudahti tyttö halveksivasti, 'älähän ole niin kopea! Nuo kaksi Cosmaa ovat vain yksi, ja hänet on helppo saada ansaan!' Ja hän käänsi meille selkänsä nauruun purskahtaen, ja pujahti kuin jänis kuusikkoon. Silloin näin, että hänellä oli musta, käsivarren vahvuinen palmikko, joka ulottui hameen helmaan saakka. Samana iltana kaikui kuun valaisemassa kuusikossa Doina, Doina, joka on vanha kuin menneisyytemme ja nuori kuin keväinen silmu. Se hymisi kaukaa eikä tullut lähemmäs. Cosma jätti hevosensa ja pyssynsä ja alkoi luovia huilun ääntä kohti, ja minä seurasin häntä taluttaen hevosia suitsista. Mutta huilu oli kuin lumottu, sillä juuri kun sen luuli lähestyvän, kaikuihin se jo jostain kaukaa. Sitten itse paholainen tuli Cosman avuksi ja lumous oli poissa. Kadotin Cosman jäljet. Huilun ääntä ei enää kuulunut. Silloin yön alakuloisuus täytti metsän. Sidoin hevoset puuhun ja aloin poltella piippuani, jääden odottelemaan, että tummunut taivas lähettäisi meille hopeaviittaisen kuningattarensa. Ja kun sen lempeä hohde lankesi kuusikkoon, kaikui kaksi ääntä valkealta tieltä sen polun alapuolelta, missä polttelin piippuani. Heittäydyin vatsalleni ja katselin alas. Cosma piteli paimentyttöä vyötäröltä ja hyväili hänen palmikkoaan. Ja se, mitä Cosma tytölle sanoi, oli kuuntelemisen arvoista: Oi kaunis tshobanitzani! [= pieni paimentyttö, romaniankielellä] Hedelmä, joka uhkuu halua ja jota intohimo jäytää. Vihaan aurinkoa, joka saa omistaa sinut mielin määrin; kiroan tuulta, joka hyväilee sinua pelkoa tuntematta, ja kadehdin karitsaa, jota painat rintaasi vasten. Tahtoisin olla huilu, jota huulesi kaiken päivää suutelevat, ja mielelläni tappelisin yksin Poteraa vastaan vain huviksi sinulle! Huumautuneena tyttö pyyteli: Cosma, jätä Potera, jätä metsä ja ole minun omani, vain minun! Ja Cosma huudahti: Oi, tshobanitza-parkani! Sinä vaadit tammea kasvamaan vuoteen alla! Sinä pyydät ukkosta jyrähtämään kattilassa! Sinä pyydät Cosmaa olemaan vain sinun omasi. Se olisi liikaa sinulle, eikä minulle edes kylliksi! Kun Cosma oli sanonut nämä sanat, näin pienen paimentytön polkevan huilun jalkoihinsa, levittävän käsivartensa kuin lentoon pyrähtävä kyyhkynen, ja katoavan valkealle tielle, joka häipyi etäisyyteen. Cosma ei seurannut häntä, vaan pani kaksi sormea suuhunsa ja päästi sovitun vihellyksen. Minä vastasin, ja me jätimme seudun.
»Kolme vuotta myöhemmin samoilimme metsässä, joka oli melko etäällä tältä seudulta. Satoi. Ajamme käyden. Ja silloin näemme, kuinka eräs nainen edellämme asettaa tiepuoleen käärön ja häviää pensaikkoon. Hoputamme hevoset laukkaan. Siinä oli lapsi peittoon käärittynä. Sen kaulaan kiinnitetystä kastetodistuksesta kävi ilmi, että se oli kaksivuotias ja nimeltään Jeremias. Se ei itkenyt, vaan katseli meitä ihmeissään. 'Se näyttää olevan oikea tammen vesa, joka tahtoo kasvaa metsässä; otan sen hoitooni!' Näin sanoi Cosma ja pisti sinut reppuunsa. Sinua ruokittiin paahtolihan mehulla. Kolmevuotiaana joit viiniä. Kuusivuotiaana osasit uida. Tänään olet ampunut ensimäisen laukauksesi. Huomenna saat oman hevosen, omat pistoolisi, ja saat seurata kohtaloasi».
* * * * *