Kohtaloni ei aluksi ollut suotuisa.
Oli tuskin kulunut vuottakaan tuosta löytöyöstä, kun jouduimme Poteran kanssa ensimäiseen kahakkaan, minkä saatan muistaa. Minulla ei vielä ollut pyssyä, mutta osasin viidenkymmenen askeleen päästä ampua pistoolillani seulaksi puuhun kiinnitetyn caciulan [=lampaannahkalakki]. Kun minulla ei ollut tilaisuutta ampua seulaksi vihollista, huvittelin ampumalla pistoolin tyhjäksi karvalakkeihin, kuuhun tai vaikkapa hevoseni korvaan. Se oli helppoa. Toista oli, kun maalitaulukseni ilmestyi vihollisen rinta.
Serethin suu oli tuohon aikaan kohtaamispaikkamme. Hiukan ylempänä oli tiheä, rehevä pensaikko, ja siellä meidän piti jakaa kolmenkymmenenkahden miehen kesken kaunis saalis, joka oli puolittain ostettu, puolittain anastettu Tonavalla. Mutta tullivartija, joka kantoi kaunaa kuin anoppimuori jostakin vahingosta, jonka Cosma oli aiheuttanut hänen lautalleen, vainusi meidän olevan lähellä ja möi meidät Brailan viranomaisille, jotka lähettivät paikalle monilukuisen Poteran. Onneksi miehillemme tämä saapui liian myöhään voidakseen yllättää ja saartaa meidät ja tuhota meidät tykkänään, mutta se tuli kuitenkin kyllin varhain sulkeakseen meiltä parhaat tiet.
Tiedettiin, ettei Cosma seurannut sitä tai tätä aikaisempaa menetelmää; hänellä oli sellaisia sadottain. Tiedettiin myöskin, että hänellä oli ympärillään joukko vaarallisia ja hyvin aseistettuja miehiä, joiden lukumäärä ei koskaan pysynyt samana. Tämä riitti järkyttämään palkkasoturien mieltä, jotka monilukuisuudestaan huolimatta olivat vain laiskureita ja hyvin haluttomia panemaan henkeään alttiiksi taistelussa lainsuojattomia miehiä vastaan, jotka olivat lujasti päättäneet elää vapaina tai myydä henkensä kalliista. Mitä Cosman päästä luvattuaan hintaan tulee, tiesivät he, missä määrin tämä syötti oli epävarma.
Heti päivällisaterian päätyttyä Cosma ensimäisenä tunsi lähenevän vaaran. Hän luotti suuresti hevosten aavistuskykyyn. Etenkään hänen omansa ja Eliaan hevonen eivät usein erehtyneet. Nämä kauniit elukat, joita oli vuosikausia opetettu, vainusivat kaukaa vihollistovereittensa läsnäolon ja ilmaisivat sen Cosmalle omalla tavallaan.
Oltiin elokuussa. Saaliinjako oli suoritettu, ja me odotimme vain illan tuloa, kulkeaksemme jälleen lautalla Serethin yli. Tällä hetkellä Cosman hevonen lakkasi pureksimasta ruohoa, sen korvat liikahtelivat, se hirnahteli, ja joskus se piti pitkän aikaa turpaansa maata vasten, kuin kuunnellen. Cosma, jonka silmät aina ja joka paikassa seurasivat eläintä, huomasi sen levottomuuden, nousi, silitteli sen päätä ja puheli sille:
»Raudikkoni, kelpo raudikkoni, sanohan, onko hirttonuora lähestymässä isäntäsi kaulaa?»
Ja seuralaistensa puoleen kääntyen hän sanoi:
»Tyhjentäkää aseenne ja ladatkaa ne uudestaan tuoreella ruudilla.
Tehkää samoin pistooleille».
Nauru lakkasi. Ilmeet synkistyivät. Tiedettiin, että Cosma oli omavaltainen, mutta erehtymätön, ja häneen nähden siedettiin mitä tahansa juuri hänen selvänäköisyytensä vuoksi. Hän oli meidän Jumalamme ja isäntämme.